Kristuksen työ ihmisen lunastami­seksi on aihe, johon jokaisen tulisi perehtyä. Se on meidän pelastuk­semme perusta. Siinä riittää myös jatkuvasti oppimista. Mitä syvemmin siihen perehdymme, sitä lujemmin ankkuroimme pelastuksemme tälle ikuiselle kallioperustalle. E. G. Whiten kirjoitus »Kristuksen kärsimykset» auttaa meitä tässä hengellisessä kasvussa ja lujittumisessa.

Jumalan Poika tuli ihmisen sijaiseksi ja otti päälleen sen kirouksen, mikä olisi kohdannut ihmistä, ja sitoutui siten täyttämään ihmisten edestä Isänsä lain pyhät vaa­timukset sekä palauttamaan sille sen ylevän kunnian. Hänen työnsä ja elämäntehtävänsä tarkoituksena oli vakuuttaa ihmisiä synnistä, mikä on tuon lain rikko­mista, ja jumalallisen välitystoimensa avulla saattaa heidät jälleen kuuliaisiksi Jumalan täydelliselle laille. Isä on antanut maailman Kristukselle, jotta tämä välit­tävällä toiminnallaan voisi täydellisesti puolustaa Ju­malan lain sitovia vaatimuksia ja sen jokaisen periaat­teen pyhyyttä.

Kun Kristus oli saanut Johannekselta kasteen Jorda­nissa, hän astui ylös vedestä, polvistui rantatöyräälle ja rukoili hartaasti taivaalliselta Isältään voimaa kestääkseen edessä olevassa taistelussa pimeyden ruhtinasta vastaan. Taivaat aukenivat vastauksena hänen rukouk­seensa, ja Jumalan kirkkauden säteily, loistavampi kuin keskipäivän aurinko, laskeutui Iankaikkisen istui­melta. Se ympäröi Jumalan Pojan välkkyvän kulta-kyyhkysen muotoisena samalla kun verrattomasta kirkkaudesta kuultiin selvän äänen julistavan pelotta­valla majesteettisuudella: »Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.»

Tämä oli Jumalan Pojalle vakuutuksena siitä, että hänen Isänsä vastaanotti langenneen ihmiskunnan sen edustajassa ja että hän oli suonut sille toisen koetus-ajan. Yhteys taivaan ja maan, Jumalan ja ihmisen välil­lä, mikä oli katkennut Aadamin langetessa, saatiin jäl­leen aikaan. Se, joka ei synnistä tiennyt, tehtiin ihmis­kunnan edestä synniksi, jotta hänen vanhurskautensa voitaisiin lukea ihmisen hyväksi. Kristuksen täydelli­sen luonteen perusteella ihminen kohotettiin Jumalan siveellisen mittapuun tasolle, ja Kristuksen ansioiden nojalla kuolevainen ihminen saatettiin Äärettömän yh­teyteen. Täten maailman Vapahtaja silloitti synnin aikaansaaman kuilun.

Vain harvoilla on todellinen käsitys niistä suurista etuoikeuksista, jotka Kristus hankki ihmiselle avaa­malla näin taivaan hänen eteensä. Jumalan Pojasta oli siten tullut meidän rotumme edustaja, ja se erikoinen voima ja kirkkaus, minkä taivaan Majesteetti antoi hänelle, samoin kuin hänen hyväksyvät sanansa Pojal­leen ovat varmin vakuutus hänen rakkaudestaan ja hyvästä tahdostaan ihmistä kohtaan. Kun Kristuksen esirukoukset meidän puolestamme tulivat kuulluiksi, ihmiselle annettiin todistus siitä, että Jumala vastaan­ottaa ne rukoukset, jotka me omasta puolestamme esi­tämme Jeesuksen nimessä. Kestävä, harras uskon ru­kous antaa meille valoa ja voimaa, niin että kykenemme torjumaan saatanan raivoisimmatkin hyökkäykset.

Se valo ja voima, jonka kristitty vastaanottaa yhtenä päivänä, ei riitä seuraavan päivän koettelemuksiin ja taisteluihin. Saatana muuttelee nytkin alituisesti kiusauksiaan, menetellen samoin kuin hän menetteli Kris­tuksen suhteen. Joka päivä saatamme joutua uusiin tilanteisiin ja kohdata uusia ja odottamattomia kiu­sauksia. Yhtä hyvin voisimme odottaa tänä päivänä nauttimamme ravinnon ylläpitävän meitä huomenna kuin nykyisen valon ja nykyisten siunausten riittävän voimaksi tulevaisuudessa. Heikko ja syntinen ihminen ei voi olla turvassa, ellei Jumala saa päivittäin ilmaista hänelle valoaan ja antaa hänelle voimaansa.

On mitä tärkeintä, että Jumala ilmaisee meille tah­tonsa elämän jokapäiväisissä asioissa, sillä useinkin kaikkein huomattavimmat tulokset ovat riippuvaisia pienistä seikoista. Mitä enemmän tulemme tuntemaan Jumalaa hänen jumalallisen valonsa avulla, sitä tietoi­semmiksi tulemme omasta heikkoudestamme ja siitä, ettemme voi elää ilman häntä. Meidän olisi aina tunnet­tava, että tarvitsemme varmaa opasta ohjaamaan hor­juvia askeleitamme.

Elävän kristityn elämä on todellista rukouselämää. Vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkas­tuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka. Kristityn  elämä on edistyvää. Hän kulkee eteenpäin voimasta voi­maan, armosta armoon ja kirkkaudesta kirkkauteen, vastaanottaen taivaasta sen valon, jonka saamisen Kristus teki ihmiselle mahdolliseksi maksamalla ääret­tömän hinnan. Kristitty ei voi antaa valonsa todella loistaa, ellei hän saa lisää jumalallista valaistusta, mikä vastaa hänen kasvuaan Raamatun totuuksien tuntemi­sessa. Se voima ja kirkkaus, mitä taivas on aina valmis lahjoittamaan, varustaa hänet kohtaamaan uusia kiu­sauksia ja kantamaan edessä olevaa raskaampaa vas­tuuta. Tuntemattomat tapahtumat odottavat kristit­tyä. Uudet vaarat ympäröivät häntä. Ja odottamatto­mat kiusaukset hyökkäävät hänen kimppuunsa. Suuri Oppaamme osoittaa meille avointa taivasta ainoana valon ja voiman lähteenä.

Kasteensa jälkeen Jumalan Poika suuntasi kulkunsa synkkään erämaahan, jossa hän joutui sielunvihollisen kiusattavaksi. Lähes kuuden viikon ajan hän kesti nälän tuskaa. Neljäänkymmeneen päivään hän ei syö­nyt mitään. Tämä teki hänen kärsimyksensä suurem­miksi kaikkia niitä kärsimyksiä, mitkä milloinkaan ovat tulleet ihmisen osaksi. Kristus otti kantaakseen rikkojan syyllisyyden. Hän käsitti, mikä valta ruoka­halulla on ihmiseen, ja niin hän syntisen ihmisen hyväksi kesti kaikkein ankarimman koetuksen täs­sä kohden. Tällöin saavutettiin voitto, mille vain harvat osaavat antaa arvoa. Kun ajattelemme sitä pitkää paas­toa, minkä Vapahtajamme kesti kukistaakseen ruoka­halun vallan, saatamme ymmärtää, miten hallitseva on turmeltuneen ruokahalun voima ja miten hirveä sen tyydyttämisen synti.

Saatana on saanut voiton ihmisestä miltei jokaisessa ruokahaluun kohdistuvassa kiusauksessa. Jumalan Poi­ka näki, ettei ihminen itse voisi voittaa tätä voimakasta kiusausta, ja hänen rakkautensa ihmiskuntaan oli niin rajaton, että hän jätti taivaan kuninkaalliset palatsit, jotta hän ihmisenä voisi yltää ihmisen onnettomuuden syvimpiin kuiluihin ja samalla pitää jumalallisella käsi­varrellaan kiinni Äärettömästä. Hän tuli maan päälle yhdistämään jumalallisen voimansa ihmisen ponnistuk­siin, jotta me häneltä saatavan voiman ja siveellisen lujuuden avulla voisimme voittaa omassa taistelussam­me. Oi, miten äärettömästi kunnian Kuninkaan piti­kään alentua tullessaan tähän maailmaan kärsimään nälän tuskaa ja kavalan vihollisen raivoisia kiusauksia, jotta hän voisi saada iankaikkisen voiton ihmisen hyväksi. Mikä verraton rakkaus siinä ilmeneekään. Kuitenkin niillä, joiden vuoksi tämä suuri nöyrtyminen tapahtui, on vain hämärä käsitys siitä.

Ei vain nälän kalvava tuska tehnyt Lunastajamme kärsimyksiä niin sanomattoman ankariksi. Varsinai­sesti tietoisuus siitä syyllisyydestä, minkä hirveätä kurjuutta maailmaan tuonut ruokahalun hemmottelu oli aiheuttanut, painoi raskaana hänen jumalallista sie­luaan. »Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän täh­temme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Juma­lan vanhurskaudeksi.»

Ihmiseksi tulleena ja ihmisen syntien kauhean taa­kan painamana Vapahtajamme vastusti saatanan voi­maa tässä suuressa pääkiusauksessa, joka turmelee ihmisten sielua. Jos ihminen voittaisi tämän kiusauk­sen, hän voisi voittaa jokaisessa muussakin kohdassa.

Kohtuuttomuus on perussyynä kaikkiin ihmistä kah­litseviin siveellisiin synteihin. Kristus aloitti lunastus-työn juuri siitä kohdasta, missä turmelus alkoi. Ensim­mäisten vanhempiemme lankeemuksen aiheutti ruoka­halun hillitön tyydyttäminen. Lunastustyössä oli kieltäymys ruokahalun suhteen Kristuksen ensimmäinen tehtävä. Mitä hämmästyttävää rakkautta Kristus on­kaan osoittanut tulemalla maailmaan kantamaan syn­timme ja heikkoutemme ja polkemaan kärsimysten polun näyttääkseen meille tahrattoman ansiokkaalla elämällään, miten meidän on vaellettava ja miten voim­me hänen tavallaan voittaa, sekä sovittaakseen meidät Jumalan kanssa.

­

Ihmisluonnossa ollessaan Kristus tunsi tarvitsevansa voimaa Isältään. Hänellä oli erikoiset rukouspaikkansa. Hänestä oli mieluista seurustella Isänsä kanssa vuoris­ton yksinäisyydessä. Täten hän sai voimaa päivän vel­vollisuuksia ja koettelemuksia varten. Vapahtajamme otti päälleen meidän tarpeemme ja heikkoutemme ja tuli nöyräksi, öiseksi rukoilijaksi, joka etsi Isältään uusia voimia voidakseen vahvistuneena ja virkistynee­nä käydä kantamaan päivän velvollisuuksia ja koettele­muksia. Hän on meidän esimerkkimme kaikessa. Hän on veljemme heikkouksissamme kuitenkin ilman sa­manlaisia syntisiä haluja. Koska hän on synnitön olen­to, hänen luontonsa kavahti pahaa. Hän kesti taistelut ja sieluntuskan synnin maailmassa. Hänen inhimillisyy­tensä vuoksi rukous oli hänelle välttämätön tarve ja etuoikeus. Hän tarvitsi kaiken sen jumalallisen avun, minkä hänen Isänsä oli valmis antamaan Pojalleen, joka oli jättänyt taivaan ilot ja valinnut kodikseen kylmän, kiittämättömän maailman auttaakseen ihmistä. Kris­tus sai iloa ja lohtua seurustelustaan Isänsä kanssa. Tällöin hän saattoi vapautua suruista, jotka ahdistivat häntä. Hän oli kipujen mies ja sairauden tuttava.

Aamusta iltaan hän työskenteli innokkaasti pelas­taakseen ihmisiä perikadosta. Hän paransi sairaita, lohdutti murheellisia ja antoi iloa ja toivoa epätoivoisil­le. Hän herätti kuolleita eloon. Päivän työn päätyttyä hän vetäytyi iltaisin pois kaupungin hälinästä ja polvis­tui jollakin yksinäisellä paikalla hartaaseen rukoukseen Isänsä eteen. Toisinaan kuun kirkkaat säteet valaisivat hänen kumartunutta vartaloaan. Toisinaan taas pilvet ja pimeys kätkivät kaiken valon. Yön kasteja sumu kos­tuttivat hänen päätään ja partaansa hänen viipyessään rukousasennossa. Usein hän vietti koko yön rukoillen. Jos ihmiskunnan Vapahtaja jumalallisessa voimassaan tunsi tarvetta rukoilla meidän edestämme, kuinka pal­jon enemmän heikkojen, syntisten kuolevaisten pitäisi tuntea tarvitsevansa rukousta - palavaa, kestävää rukousta - oman itsensä tähden! Ollessaan mitä anka­rimmin kiusattuna Kristus ei syönyt mitään. Hän jätti itsensä Jumalalle ja hartaasti rukoilemalla ja täydelli­sesti alistumalla Isänsä tahtoon suoriutui voittajana.

»Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen opettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niinkuin hänen isännälleen.» Ruokapöytämme ovat usein täynnä herkkuja, jotka eivät ole terveellisiä tai välttämättömiä, koska rakastamme niitä enemmän kuin vapautta sairaudesta ja turmeltumatonta mieltä. Jeesus etsi hartaasti voimaa Isältään. Tätä Jumalan ainosyntyinen Poika piti jo itsensäkin tähden suurem­man arvoisena kuin istumista kaikkein herkullisimmas­sa pöydässä. Hän on antanut meille todistuksen siitä, että rukoileminen on välttämätöntä, jotta saisimme voi­maa kyetäksemme taistelemaan pimeyden valtoja vas­taan ja suorittamaan meille uskotun tehtävän. Oma voimamme on heikkoutta, mutta vastaanottamalla Jumalan lahjoittaman voiman jokainen voi saada mitä jaloimman voiton.

Jeesus oli usein opetuslapsineen vetäytynyt Getsemaneen mietiskelemään ja rukoilemaan. He kaikki tunsi­vat hyvin tämän yksinäisen turvapaikan. Myös Juudas tiesi, minne hänen oli johdettava murhajoukkonsa kavaltaakseen Jeesuksen sen käsiin. Milloinkaan aikai­semmin Vapahtaja ei ollut oleskellut tässä paikassa sydän niin täynnä surua. Jumalan Poika ei kavahtanut ruumiillista tuskaa, eikä se pakottanut hänen huulil­taan opetuslasten läsnäollessa noita valittavia sanoja: »Minun sieluni on syvästi murheellinen, kuolemaan asti, olkaa tässä ja valvokaa minun kanssani.» Hän lankesi maahan sielunsa ahdistuksen vallassa ja rukoili kuolemantuskassa taivaallista Isäänsä. Hän tunsi syn­nin pahuuden ja Jumalan vihan hänen pyhän lakinsa rikkojia kohtaan.

Kristus pelästyi sitä kauhistavaa pimeyttä, mikä hän­tä ympäröi. Saatanan kiusaukset olivat miltei ylivoi­maisia. Nämä sanat: »Isäni, jos mahdollista on, niin menköön minulta pois tämä malja», kantautuivat jär­kyttävän tuskaisina tuulenhengen mukana opetuslas­ten korviin. Kadotetun maailman synnit olivat hänen päällään, ja tunto Isän vihasta syntiä kohtaan oli murs­kata hänet. Hän nousi maasta ja kaivaten opetuslasten­sa myötätuntoa tuli heidän luokseen, mutta tapasi hei­dät nukkumasta. Hän herätti Pietarin ja sanoi hänelle: »Simon, nukutko?» Kuinka sinä, joka aivan äsken olit valmis seuraamaan minua vankeuteen ja kuolemaan, et jaksanut valvoa yhtä hetkeä kärsivän Mestarisi kans­sa? »Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusauk­seen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko.» Kaik­kein tärkeimmällä hetkellä opetuslapset tavattiin nuk­kumasta. Juuri tuona hetkenä Jeesus oli nimenomaan pyytänyt heitä valvomaan kanssaan. Hän tiesi, mitkä hirveät kiusaukset odottivat opetuslapsia. Hän otti hei­dät mukaansa, jotta he tukisivat häntä ja jotta ne tapahtumat, joiden näkijöinä he joutuisivat olemaan tuona yönä, ja ne opettavat läksyt, jotka he saisivat, painuisivat häviämättömästi heidän mieleensä. Tämä oli välttämätöntä, jotta he saisivat vahvistusta aivan heidän edessään olevaa koetusta varten. 

Mutta sen sijaan, että he olisivat valvoneet Kristuk­sen kanssa, he surun painamina vaipuivat uneen. Inno­kas Pietarikin nukkui, vaikka hän vain muutamia tun­teja aikaisemmin oli selittänyt olevansa valmis kärsi­mään, niin, jos se oli välttämätöntä, kuolemaankin Her­ransa edestä. Juuri kaikkein ratkaisevimmalla hetkel­lä, jolloin Jumalan Poika oli heidän myötätuntonsa ja hartaiden rukoustensa tarpeessa, heidät tavattiin nuk­kumasta. He menettivät paljon siinä nukkuessaan. Vapahtajamme halusi vahvistaa heitä sitä ankaraa uskon koetusta varten, joka pian kohtaisi heitä. Jos he olisivat viettäneet nuo synkät hetket valvoen kalliin Vapahtajansa kanssa ja rukoillen Jumalaa, ei Pietari olisi jäänyt oman heikon voimansa varaan ja tullut kiel­täneeksi Vapahtajaansa. Voimme vain heikosti käsittää Jumalan kalliin Pojan kuvaamatonta tuskaa Getsema­nessa, kun hän ymmärsi, että ihmisen syntien kantami­nen erotti hänet hänen Isästään. Jumalan ainosyntyi-nen Poika oli näännyksissä, kuolemaisillaan. Isä lähetti enkelin luotaan vahvistamaan jumalallista kärsijää. Jos kuolevaiset olisivat voineet nähdä enkelien hämmäs­tyksen ja surun heidän katsellessaan äänettömän mur­heen vallassa, miten Isä kielsi valonsa, rakkautensa ja kirkkautensa säteet Pojaltaan, niin he paremmin käsit­täisivät, miten inhottava synti on hänen silmissään.

Kun Jumalan Poika Getsemanen puutarhassa kumartui rukoukseen, niin hiki, minkä sieluntuska pusersi esiin hänen huokosistaan, oli kuin isoja veripisaroita. Täällä  suuri, kauhistava pimeys ympäröi hänet. Maailman synnit olivat hänen päällään. Hän kärsi ihmisten sijas­ta, ikään kuin hän olisi ollut Isänsä lain rikkoja. Täällä oli kiusauksen näyttämö. Jumalan taivaallinen valo katosi hänen näkyvistään, ja hän joutui pimeyden voi­mien parittamaksi. Sielunsa tuskassa hän makasi pitkällään kylmällä maan kamaralla. Hän tunsi Isänsä vihan. Kristus oli ottanut kärsimyksen maljan syyllisen ihmisen huulilta ja tarjoutui juomaan sen itse ja sen asemesta antamaan ihmiselle siunauksen maljan. Viha, jonka olisi pitänyt kohdata ihmistä, lankesi nyt Kris­tuksen päälle.

Opetuslapset heräsivät unestaan ja huomasivat Mes­tarin seisovan heidän vierellään sellaisen ruumiillisen ja sielullisen tuskan vallassa, etteivät he milloinkaan ennen olleet nähneet mitään sen vertaista. He näkivät hänen kalpeitten kasvojensa surun ja tuskan sekä veri­sen hien hänen otsallaan, »sillä niin runneltu, ei enää ihmisenkaltainen, oli hänen muotonsa, hänen hahmon­sa ei ollut ihmislasten hahmo». Opetuslapset olivat pahoillaan siitä, että he olivat nukahtaneet, niin ettei­vät he olleet voineet rukoilla kärsivän Vapahtajansa kanssa ja osoittaa hänelle myötätuntoaan. He olivat sanattomia surusta ja hämmästyksestä.

Kärsivä Jumalan Poika jättää opetuslapsensa, sillä pimeyden vallat hyökkäävät hänen kimppuunsa sellai­sella vastustamattomalla voimalla, että se painaa hänet maahan. Hän rukoilee niin kuin aikaisemminkin ja vuo­dattaa esiin sielunsa ahdistuksen kovalla huudolla ja kyynelillä. Hänen sielunsa oli sellaisen ahdistuksen val­lassa, ettei ainoakaan ihmisolento olisi voinut kestää sitä ja elää. Maailman synnit olivat hänen päällään. Hän tunsi olevansa erotettu Isänsä rakkaudesta, sillä hänen yllään lepäsi kirous synnin tähden. Kristus tiesi, että ihmisen olisi vaikea ymmärtää synnin kauheutta ja että läheinen kosketus ja yhteys syntiin tylsistyttäisi siinä määrin hänen siveellisen herkkyytensä, ettei synti näyttäisi hänestä niin vaaralliselta ja niin äärimmäisen vastenmieliseltä Jumalan silmissä. Hän tiesi, että vain harvat mieltyisivät vanhurskauteen ja vastaanottaisi­vat sen pelastuksen, minkä hän maksamalla äärettö­män hinnan oli tehnyt heille mahdolliseksi. Kun tämä syntikuorma, jota ihminen ei ollut tuntenut eikä katu­nut, oli Kristuksen päällä, hän epäili sielussaan yhteyt­tään Isänsä kanssa.

Tänä hirveänä koetuksen hetkenä Kristuksen inhi­millinen luonto kaipasi edes myötätuntoa opetuslasten taholta. Toisen kerran hän nousi maasta, meni heidän luokseen ja tapasi heidät nukkumasta. Se ei ollut syvää unta. He olivat vain vaipuneet horrokseen. Heillä oli jonkinlainen käsitys Herransa kärsimyksestä ja tuskas­ta. Jeesus seisoi hetken kumartuneena hellästi heidän puoleensa ja katseli heitä tuntein, joissa yhtyivät sääli ja rakkaus. Näissä nukkuvissa opetuslapsissa hän näki vertauskuvan nukkuvasta seurakunnasta. Kun heidän pitäisi valvoa, he nukkuvat.

»Valvokaa siis, sillä ette tiedä, milloin talon herra tulee, iltamyöhälläkö vai yösydännä vai kukonlaulun aikaan vai varhain aamulla, ettei hän, äkkiarvaamatta tulles­saan, tapaisi teitä nukkumasta.» Jumalan seurakunnal­ta vaaditaan, että se täyttää yövartiopalveluksensa siitä huolimatta, onko se vaarallinen ja onko se pitkä vai lyhyt. Suru ei oikeuta sitä olemaan vähemmän valveilla. Ahdistuksen ei pitäisi tehdä sitä huolettomaksi vaan kaksin verroin valppaaksi. Kristus on omalla esimerkil­lään osoittanut seurakunnalle tien voiman lähteelle hädän, tuskan ja vaaran aikoina. Valvova tila ilmaisee,  että seurakunta todella on Jumalan kansaa. Tämä tun­tomerkki erottaa odottavat yksilöt maailmasta ja osoit­taa heidän olevan vieraita ja muukalaisia maan päällä.

Miten julmaa olikaan, että opetuslapset sallivat unen painaa heidän silmiään ja päästivät tajuntansa herpautumaan sillä välin, kun heidän jumalallisen Herransa oli kestettävä sellaista kuvaamatonta sieluntuskaa. Jos he olisivat pysytelleet valveilla, he eivät olisi kadottaneet uskoaan katsellessaan Jumalan Poikaa kuolevana ristil­lä. Tämä tärkeä valvonta-aika olisi pitänyt käyttää jaloon hengelliseen kilvoitteluun ja rukoukseen, mikä olisi antanut heille voimaa olla näkemässä Jumalan Pojan kauheata kuolinkamppailua. Se olisi valmistanut heitä katselemaan hänen kärsimyksiään ristillä, ym­märtämään hiukan sen valtavan tuskan luonnetta, minkä hän kesti Getsemanen puutarhassa. He olisivat kyenneet paremmin palauttamaan mieleensä niitä sanoja, jotka hän oli puhunut heille kärsimyksistään, kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan, ja tuon koette­levan hetken synkkyyden keskellä näkemään joitakin toivon säteitä, jotka olisivat valaisseet pimeyttä ja vah­vistaneet heidän uskoaan.

Kristus oli aikaisemmin kertonut heille, että näin tulisi tapahtumaan, mutta he eivät olleet ymmärtäneet häntä. Hänen kärsimysnäytelmänsä tulisi olemaan kau­hea koetus hänen opetuslapsilleen; siksi valvominen ja rukoileminen olisi ollut välttämätöntä. Heidän uskonsa tarvitsi ennen kokematonta voimaa vahvistuakseen, kun he joutuisivat näkemään pimeyden valtojen riemu­voiton. Hän tiesi, mitä voimaa pimeyden ruhtinas käytti lamauttaakseen opetuslasten aistit tuona aikana, jol­loin heidän olisi pitänyt valvoa. Tänä ratkaisevana hetkenä, jolloin he pian joutuisivat näkemään suuren menetyksen, heidät tavataan nukkumasta. Jälleen pimeyden vallat hyökkäävät uudella voimalla Kristuk­sen kimppuun ja painavat hänet maahan. Hän lähtee opetuslastensa luota lujasti päättäen voittaa pimeyden ruhtinaan, niin ettei ihmistä enää kauemmin pidettäisi toivottomuuden kahleissa. Katsahtaen opetuslapsiinsa mitä hellimmän säälin tuntein hän poistui heidän luo­taan ja kumartui kolmannen kerran rukoukseen lau­suen samat sanat kuin aikaisemmin. Kärsivä Jumalan Poika vapisi kauhusta tämän salaperäisen ja hirvittä­vän taistelun edessä.

Ihmismieli ei voi käsittää sitä sietämätöntä tuskaa, mikä kidutti Vapahtajamme sielua. Pyhällä Jumalan Pojalla ei ollut mitään omia syntejä tai murheita kan­nettavanaan. Hän kantoi muiden surut, sillä meidän kaikkien synnit asetettiin hänen päälleen. Jumalalli­sessa myötätunnossaan hän tulee yhdeksi ihmisen kanssa ja alistuu ihmiskunnan edustajana rikkojan osaksi tulevaan kohteluun. Hän katsoo siihen kärsi­myksen kuiluun, jonka meidän syntimme ovat avanneet eteemme, ja päättää itse silloittaa tuon kuilun. Niillä, jotka eivät voi ymmärtää Jumalan lain pyhien vaati­musten todellista merkitystä, ei voi olla selvää ja tark­kaa käsitystä sovituksesta.

Sieluntuska pusersi Jumalan kalliin Pojan huulilta esiin nämä valittavat sanat: »Minun sieluni on syvästi murheellinen, kuolemaan asti.» Kristuksen sielua ahdisti tuska Jumalan lain rikkomisen tähden. Kauhu ja tyrmistys valtasi hänet, kun hän ajatteli synnin hir­vittävää työtä. Sen syyllisyyden taakka, jonka ihmisen rikkomus hänen Isänsä lakia vastaan aiheutti, oli niin suuri, ettei ihmisluonto olisi kyennyt sitä kantamaan. Hänen kuvaamaton tuskansa pusersi hänen huokosistaan suuria veripisaroita, mitkä putosivat maahan ja kostuttivat Getsemanen nurmea.

Marttyyrien kärsimykset eivät ole verrattavissa Kris­tuksen kärsimyksiin. Jumalan läsnäolo tuki heitä hei­dän ruumiillisissa tuskissaan. Mutta kalliilta Pojalta Isä kätki kasvonsa. Hänen inhimillinen luontonsa hor­jui ja vapisi tänä koetuksen hetkenä. Hänen sieluntus­kansa ylitti sen rajan, mitä inhimillinen luonto kykenee kestämään. Äärimmäinen kärsimys pusersi kärsivän Jumalan Pojan vapisevilta huulilta nämä sanat: »Sie­luni on syvästi murheellinen.» »Isäni, jos mahdollista on, niin menköön minulta pois tämä malja; ei kuiten­kaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä.» Jäl­leen kuultiin hänen kalpeilta huuliltaan nämä sanat: »Isäni, jos tämä malja ei voi mennä minun ohitseni, minun sitä juomattani, niin tapahtukoon sinun tahto­si.» Oli tullut se juhlallinen hetki, jolloin maailman kohtalo ratkaistiin. Enkelit odottavat ja tarkkaavat hartaalla mielenkiinnolla.

Ratkaiseva hetki

Maailman kohtalo on vaakalaudalla. Jumalan Poika voi vieläkin kieltäytyä juomasta maljaa, joka on tarkoitet­tu syylliselle ihmiselle. Hän voisi pyyhkiä verisen hien otsaltaan ja jättää maailman hukkumaan synneissään. Joisiko äärettömän Jumalan Poika alennuksen ja kärsi­myksen maljan? Ottaisiko viaton kantaakseen Juma­lan kirouksen pelastaakseen syylliset? Tänä hetkenä salaperäinen malja vapisee hänen kädessään, ja turmel­tuneen maailman kohtalo on vaakalaudalla. Maailman Vapahtaja näkee, että hänen Isänsä lain rikkojien täy­tyisi hukkua Jumalan vihan voimasta. Hän näkee syn­nin vallan ja ihmisen täydellisen avuttomuuden pelas­taa itseään.

Tuomitun maailman hätä ja valitus nousevat hänen eteensä, ja hänen päätöksensä on tehty. Hän tahtoo pelastaa ihmisen millä hinnalla hyvänsä. Hän on vas­taanottanut verikasteen, jotta miljoonat hukkuvat sie­lut hänen kauttaan voisivat saada iankaikkisen elämän. Hän jätti taivaalliset asunnot, missä kaikki oli puhdas­ta, onnellista ja kirkasta, pelastaakseen ainoan kadon­neen lampaan, ainoan maailman, joka oli langennut rikokseen. Hän ei halua jättää ihmistä hänen synteihin­sä. Hän tahtoo laskeutua kurjuuden syvänteisiin pelas­taakseen heidät. Nukkuvat opetuslapset eivät näe, että heidän rakastettu opettajansa on näännyksissä. Ikään kuin kuolleena hän vaipuu maahan. Miksi hänen ope­tuslapsensa eivät ole saapuvilla tukemassa hellävaroen kärsivän Mestarinsa päätä ja kostuttamassa tuota otsaa, joka todella oli riutuneempi kuin ihmislasten. Yksinään Vapahtajamme polki viinikuurnan, ei ketään kansojen joukosta ollut hänen kanssaan.

Kristus ei kärsinyt yksin. Hänhän sanoi: »Minä ja Isä olemme yhtä.» Jumala kärsi yhdessä Poikansa kanssa. Sitä uhria, jonka ääretön Jumala on uhrannut antaes­saan Poikansa alttiiksi häpeälle ja tuskalle, ei ihminen voi ymmärtää. Antaessaan Poikansa maailman syntien edestä Jumala on ilmaissut rajattoman rakkautensa ihmistä kohtaan. Enkelit, jotka olivat tottuneet teke­mään Kristuksen tahdon taivaassa, halusivat lohduttaa häntä. Mutta mitä he saattavat tehdä? Sellaista surua, sellaista tuskaa heidän ei ole mahdollista lievittää. He eivät olleet milloinkaan tunteneet turmeltuneen maail­man syntejä, ja hämmästyneinä he näkevät ihailunsa kohteen olevan murheen vallassa. Joskaan Isä ei ota pois maljaa Poikansa vapisevista käsistä ja kalpeilta huulilta, niin hän lähettää enkelin antamaan hänelle voimaa sen juomiseen. Enkeli nostaa Jumalan Pojan kylmästä maasta ja puhuu hänelle Isän lähettämiä rak­kauden sanoja. Hän saa voimaa ja lujuutta. Hän vakuut­tuu siitä, että hän voi hankkia iankaikkisen ilon kaikil­le, jotka vastaanottavat pelastuksen.

Tuo pelottava hetki Getsemanessa on ohi. Jumalalli­nen Vapahtajamme on vastaanottanut maljan tyhjentäkseen sen pohjasakkaa myöten. Hän on kiusauksen hetkellä saanut voiton ihmisen edestä. Hänen kalpeilla, veren tahraamilla kasvoillaan kuvastuu nyt rauha ja tyyneys. Kolmannen kerran hän tulee opetuslastensa luo ja huomaa unen yllättäneen heidät. Surullisesti ja säälivästi hän katselee heitä ja sanoo: »Te nukutte vielä ja lepäätte! Katso, hetki on lähellä, ja Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin.» Vielä lausuessaan näitä sanoja hän kuuli häntä etsiskelevän murhajoukon aske­leet. Juudas johti joukkoa, ja aivan hänen jäljessään kulki ylimmäinen pappi. Jeesus herätti opetuslapsensa seuraavin sanoin: »Nouskaa, lähtekäämme; katso, se on lähellä, joka minut kavaltaa.» Kristuksen kasvoilla kuvastui tyyni arvokkuus. Jälkiä äskeisestä tuskasta ei enää näkynyt hänen käydessään kohtaamaan pettäjän­sä.

­

Jeesus astuu esiin opetuslastensa joukosta ja kysyy: »Ketä te etsitte?» He vastaavat: »Jeesusta, Nasareti­laista.» Jeesus vastaa: »Minä se olen.» Hänen näin sanoessaan joukko horjahtaa taaksepäin, ja ylimmäinen pappi, vanhimmat, karaistuneet sotilaat ja Juudas kaa­tuvat voimattomina maahan, joten Kristuksella olisi erinomainen tilaisuus vapauttaa itsensä, jos hän tahtoi­si. Mutta hän seisoo kuin kirkastettuna tuon raa'an ja paatuneen joukon keskellä. Jeesuksen lausuessa: »Minä se olen», enkeli, joka oli tukenut häntä hänen ahdistuk­sessaan, astui hänen ja murhajoukon väliin. He näkevät taivaallisen valon kirkastavan Vapahtajan kasvoja ja ympäröivän häntä kyyhkysen muotoisena. Kauhu täyt­tää heidän syntisen sydämensä. He eivät voi seistä het­keäkään jumalallisen kirkkauden edessä vaan kaatuvat kuin kuolleina maahan.

Enkeli väistyy syrjään ja jättää Jeesuksen seisomaan tyynenä ja hillittynä, kalpeat kasvot kuun kirkkaiden säteiden valaisemina keskelle miesjoukkoa, joka makaa maassa avuttomana opetuslasten kykenemättä häm­mästykseltään sanomaan sanaakaan. Enkelin vetäy­tyessä pois karskit roomalaiset sotilaat nousevat jaloil­leen ja kerääntyvät papin ja Juudaksen kanssa Kristuk­sen ympärille aivan kuin häveten heikkouttaan ja pelä­ten, että hän vieläkin voisi paeta heidän käsistään. Uudelleen maailman Lunastaja tekee kysymyksen: »Ketä te etsitte?» Taaskin he vastaavat: »Jeesusta, Nasaretilaista.» Jeesus virkkaa: »Minähän sanoin teil­le, että minä se olen. Jos te siis minua etsitte, niin anta­kaa näiden mennä.» Tänäkään alennuksen hetkenä Kristus ei ajattele itseään vaan rakastettuja opetuslap­siaan. Hän haluaa säästää heitä enemmiltä voimainkoe­tuksilta.

Juudas, Vapahtajamme kavaltaja, ei unohda omaa osaansa vaan tulee aivan Jeesuksen luo, tarttuu hänen käteensä ikään kuin läheinen ystävä ainakin ja antaa hänelle petturin suudelman. Jeesus sanoo hänelle: »Ystäväni, mitä varten sinä tänne tulit?» Hänen äänensä värisi surusta, kun hän puhutteli hairahtunut­ta Juudasta. »Suunantamisellako sinä Ihmisen Pojan kavallat?» Tämän mitä liikuttavimman vetoomuksen olisi pitänyt herättää Juudaksen omatunto ja sulattaa hänen kova sydämensä, mutta kunniantunto, rehelli­syys, vieläpä inhimillinen sääliväisyyskin näyttivät jättäneen hänet. Hän seisoi siinä julkeana ja uhmailevana osoittamatta mitään taipumisen merkkejä. Hän oli antautunut saatanan valtaan, vääryyden palveluk­seen, eikä hänellä ollut halua vastustaa. Jeesus ei väis­tänyt pettäjän suudelmaa. Täten hän antaa meille esi­merkin pitkämielisyydestä, rakkaudesta ja sääliväisyydestä, mikä on vertaansa vailla.

Vaikka murhajoukko on hämmästyksissään ja peläs­tynyt äsken näkemästään ja kokemastaan, niin miesten itseluottamus ja rohkeus palautuu, kun he huomaavat Juudaksen koskettavan Kristuksen persoonaa, jonka he aivan äsken ovat nähneet kirkastettuna. He käyvät väkivalloin käsiksi Jeesukseen ja aikovat sitoa nuo kal­liit kädet, jotka aina ovat tehneet hyvää.

Nähdessään tuon karaistuneen miesjoukon makaa­van avuttomana pitkällään maassa opetuslapset ajatte­levat, ettei heidän Mestarinsa varmastikaan antautuisi vangiksi. Sama voima, joka kaatoi tuon palkatun joukon maahan, olisi voinut pidättää sen siinä, ja Jeesus olisi voinut vahingoittumattomana käydä pois. He ovat pet­tyneitä ja loukkaantuneita nähdessään, miten nuorat otetaan esiin, jotta niillä sidottaisiin hänen kätensä, jota he rakastavat. Vihan vimmassa Pietari sivaltaa ajattelemattomasti miekallaan korvan ylimmäisen pa­pin palvelijalta.

Kun Jeesus näki, mitä Pietari oli tehnyt, hän va­pautti kätensä, joita roomalaiset sotilaat jo pitelivät, ja sanoen: »Sallikaa vielä tämäkin» kosketti haavoitetun korvaa, joka heti tuli terveeksi. Vihollisilleenkin, jotka ovat aikeissa ottaa hänen henkensä, hän täten antaa epäämättömän todistuksen jumalallisesta voimastaan. Pietarille Jeesus virkkoi: »Pistä miekkasi takaisin tup­peen; sillä kaikki, jotka miekkaan tarttuvat, ne miek­kaan hukkuvat. Vai luuletko, etten voi rukoilla Isääni, niin että hän lähettäisi heti minulle enemmän kuin kaksitoista legioonaa enkeleitä! Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, jotka sanovat, että näin pitää tapahtuman?» »Enkö minä joisi sitä maljaa, jon­ka Isä on minulle antanut?» Ja ylimmäiselle papille ja temppelin vartioston päällikölle, jotka olivat koonneet tuon murhajoukon, Jeesus sanoi: »Niinkuin ryöväriä vastaan te olette lähteneet minua miekoilla ja seipäillä vangitsemaan. Joka päivä minä olen ollut luonanne opettaen pyhäkössä, ettekä ole ottaneet minua kiinni. Mutta tämä tapahtuu, että kirjoitukset kävisivät to­teen.»

Kun opetuslapset näkivät, ettei Jeesus vapauttanut itseään vihollistensa käsistä vaan antautui vangiksi, he hylkäsivät hänet ja pakenivat jättäen Mestarin yksi­nään. Kristus oli edeltäpäin nähnyt tämän hylkäämi­sen, ja hän oli yläsalissa ennen sen tapahtumista kerto­nut heille, mitä he tulisivat tekemään: »Katso, tulee hetki ja on jo tullut, jona teidät hajotetaan kukin tahol­lensa ja te jätätte minut yksin; en minä kuitenkaan yksin ole, sillä Isä on minun kanssani.»

Maailman Vapahtaja raastettiin maallisen tuomioistui­men eteen, jossa hän joutui syntisten ihmisten pilkatta­vaksi ja kuolemaan tuomituksi. Siellä Jumalan rakasta Poikaa haavoitettiin meidän rikkomustemme tähden, runneltiin meidän pahain tekojemme tähden. Hän sai kestää herjausta, pilkkaa ja häpeällistä pahoinpitelyä, kunnes »niin runneltu, ei enää ihmisenkaltainen, oli hänen muotonsa, hänen hahmonsa ei ollut ihmislasten hahmo».

Kuka voi käsittää tässä ilmennyttä rakkautta? Enke­lijoukko katseli ihmetellen ja murheellisena häntä, joka oli ollut taivaan majesteetti ja kantanut kunnian kruu­nua ja joka nyt kantoi orjantappuraseppelettä ja oli hur­jan rosvojoukon vimman uhrina, rosvojoukon, jota saa­tanan viha kiihotti mielettömään raivoon. Katso, miten tyynesti hän kärsii! Hänen päässään on orjantappura-seppele! Hänen vertaan vuotaa jokaisesta raadellusta suonesta! Kaikki tämä tapahtui synnin tähden! Ei mi­kään muu kuin iankaikkinen lunastava rakkaus olisi voinut saada Kristusta jättämään kunniaansa ja majesteettiuttaan taivaassa ja tulemaan syntiseen maail­maan joutuakseen niiden halveksimaksi, häpäisemäksi ja hylkäämäksi, joita hän tuli pelastamaan, ja kärsiäk­seen vihdoin ristinkuoleman. Tämä tulee aina pysy­mään käsittämättömänä arvoituksena.

Ihmetelkää, oi taivaat, hämmästy, oi maa! Katselkaa ahdistajaa ja ahdistettua! Sankka väkijoukko ympäröi maailman Vapahtajan. Pilkka- ja ivahuudot kaikuvat karkeiden, herjaavien kirosanojen säestäminä.

Tuntemattomat heittiöt ilkkuvat hänen halpaa syn­typeräänsä ja nöyrää elämäänsä. Ylipapit ja vanhimmat pilkkaavat väitettä, että hän olisi Jumalan Poika, ja karkea pila ja loukkaava nauru kulkevat suusta suu­hun. Saatana vallitsee täydellisesti palvelijoittensa mieltä. Suuremman tehon aikaansaamiseksi hän aloit­taa ylimmäisistä papeista ja vanhimmista ja täyttää heidät uskonnollisella raivolla. He ovat sen saman saatanallisen hengen vallassa, joka johtaa kaikkein kehnoimpia ja paatuneimpia roistoja.

Kaikki ovat valheellisen yksimielisyyden vallassa papeista ja vanhimmista aina alhaisimpaan hylkiöön saakka. Kristus, Jumalan kallis Poika, tuotiin esiin ja risti asetettiin hänen harteilleen. Jokaisella askeleella hänen haavoistaan virtaava veri kostutti maata. Katke­rien vihollisten ja tunteettomien katselijoiden tungek­siessa suunnattomana joukkona hänen ympärillään hänet viedään ristiinnaulittavaksi. »Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen eikä suutansa avannut; niinkuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niinkuin lammas, joka on ääneti keritsijänsä edessä, niin ei hän suutansa avan­nut.»

Surevat opetuslapset seuraavat häntä etäällä murhanhaluisen joukon takana. Hänet naulitaan ristille, ja hän riippuu siinä maan ja taivaan välillä. Heidän sydä­mensä pakahtuu tuskasta, kun he näkevät rakastetun Opettajansa kärsivän rikollisen tavoin. Aivan ristin juurella seisovat sokeat, tekopyhät, petolliset papit ja vanhimmat herjaten, pilkaten ja ivaten: »Sinä, joka hajotat maahan temppelin ja kolmessa päivässä sen rakennat, auta itseäsi, jos olet Jumalan Poika, ja astu alas ristiltä.» Samoin ylipapit ja kirjanoppineet ja van­himmat pilkkasivat häntä ja sanoivat: »Muita hän on auttanut, itseään ei voi auttaa. Onhan hän Israelin kuningas; astukoon nyt alas ristiltä, niin me uskomme häneen. Hän on luottanut Jumalaan; vapahtakoon nyt Jumala hänet, jos on häneen mielistynyt; sillä hän on sanonut: 'Minä olen Jumalan Poika.'»

Jeesus ei vastannut tähän kaikkeen ainoallakaan sanalla. Silloinkin, kun naulat lyötiin hänen käsiensä lävitse ja tuskan hikipisarat pusertuivat esiin hänen huokosistaan, kohosi tuon viattomana kärsivän kalpeil­ta, väriseviltä huulilta rukous, mikä ilmaisi hänen an­teeksiantavaa rakkauttaan murhaajia kohtaan: »Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he teke­vät.» Koko taivas seurasi hartaalla mielenkiinnolla tätä näytelmää. Kadonneen maailman kunniakas Lunastaja kärsi ihmisen sijasta rangaistuksen Isän lain rikkomi­sesta. Hän lunasti kansansa omalla verellään. Hän täyt­ti Jumalan pyhän lain vanhurskaat vaatimukset. Täten synnistä ja saatanasta vihdoin tehtäisiin loppu ja hänen katala joukkonsa voitettaisiin.

Jeesus ei heittänyt henkeänsä, ennen kuin hän oli täyt­tänyt sen tehtävän, jota tuli suorittamaan, ja huudahta­nut viimeisellä hengenvedollaan: »Se on täytetty.» Sil­loin saatana oli voitettu. Hän tiesi menettäneensä val­takuntansa. Enkelit riemuitsivat Kristuksen lausuessa sanat: »Se on täytetty.» Suuri pelastussuunnitelma, mikä oli riippuvainen Kristuksen kuolemasta, oli näin pitkälle toteutettu. Ja taivaassa oli ilo siitä, että Aada­min lapset kuuliaista elämää eläen voisivat lopulta päästä Jumalan valtaistuimen luo. Oi, miten ihmeelli­nen olikaan tuo rakkaus, joka sai Jumalan Pojan las­keutumaan maan päälle ja tulemaan synniksi meidän edestämme, jotta meidät voitaisiin sovittaa Jumalan kanssa ja korottaa elämään hänen luonaan kirkkauden asunnoissa. Ja oi, mikä onkaan ihminen, että sellainen hinta oli maksettava hänen lunastamisekseen!

Kun miehet ja naiset kykenevät täydellisemmin ymmärtämään sen suuren uhrin arvoa, minkä taivaan majesteetti antoi kuollessaan ihmisen sijasta, silloin pelastussuunnitelma tulee korotetuksi ja Golgatan mietiskeleminen herättää pyhiä ja innoittavia tunteita kristityn sydämessä. Heidän sydämestään ja huuliltaan kohoavat ylistykset Jumalalle ja Karitsalle. Ylpeys ja itsepalvonta eivät voi rehottaa siinä sydämessä, jonka edessä ovat tuoreina Golgatan tapahtumat. Tämä maailma näyttää vähäpätöiseltä niistä, jotka oikein arvostavat ihmisen lunastuksen suurta hintaa.

Kaikki maailman rikkaudet eivät riittäisi lunasta­maan yhtäkään hukkuvaa sielua. Kuka voi mitata sitä rakkautta, jota Kristus tunsi kadonnutta maailmaa kohtaan riippuessaan ristillä ja kärsiessään rikollisten ihmisten syntien vuoksi? Tämä rakkaus oli mittaama­ton, se oli ääretön.

Kristus on osoittanut, että hänen rakkautensa oli kuolemaa väkevämpi. Silloin kun hän sai käydä mitä hirvittävintä taistelua pimeyden voimia vastaan, hänen rakkautensa hukkuvia syntisiä kohtaan vain suureni.

Hän sai kestää senkin, että Isän kasvot kätkeytyivät häneltä, kunnes hänen oli pakko sieluntuskassaan huu­dahtaa: »Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?» Hänen käsivartensa hankki pelastuksen. Ihmisen lu­nastushinta oli maksettu silloin, kun hän sielunsa vii­meisessä kamppailussa lausui nuo siunatut sanat, jotka tuntuivat kajahtavan halki koko luomakunnan: »Se on täytetty.»

Monet kristityiksi tunnustautuvat kiintyvät maailmal­lisiin yrityksiin, ja uudet ja kiihottavat huvitukset saa­vat heidän innostuksensa syttymään, mutta ovat sen sijaan kylmäkiskoisia, aivan kuin jäätyneitä Jumalan asialle. Mutta sinä poloinen tunnustuskristitty, tässä on aihe, joka on kyllin valtava herättääkseen mielenkiinto­si. Siinä ovat iankaikkiset arvot kätkettyinä. Golgatan tapahtumat liikuttavat syvimpiä tunteitamme. On täy­sin ymmärrettävää, että tämä aihe saa sinut haltioitu­maan. Se, että Kristuksen, joka oli niin ylevä ja viaton, piti kärsiä sellainen tuskallinen kuolema ja kantaa maailman syntien taakka, on aihe, jota meidän ajatus­kykymme ja mielikuvituksemme eivät milloinkaan pys­ty täysin luotaamaan, niin että voisimme käsittää sel­laisen ihmeellisen rakkauden pituuden, leveyden, kor­keuden ja syvyyden. Vapahtajan verrattoman rakkau­den mietiskelyn pitäisi vallata ja täyttää mielemme, lii­kuttaa ja sulattaa sielumme, puhdistaa ja kohottaa tun­teemme ja muuttaa täydellisesti koko luonteemme. Apostoli sanoo: »Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna.» Katsokaamme mekin Golgatalle ja huudahtakaamme: »Mutta pois se minusta, että minä muusta kerskaisin kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä, joka kautta maailma on ristiinnaulittu minulle, ja minä maailmal­le!»

Kun ajattelemme, miten suunnattomalla hinnalla pe­lastuksemme on hankittu, niin herää kysymys, mikä onkaan oleva niiden osa, jotka eivät välitä tuosta niin suuresta pelastuksesta. Minkä rangaistuksen saavat­kaan ne, jotka tunnustautuvat Kristuksen seuraajiksi, mutta eivät kuitenkaan taivu nöyrän kuuliaisina totte­lemaan hänen käskyjään ja ota ristiään niin kuin Kris­tuksen nöyrät opetuslapset?

Eräillä on ahdas näkemys sovituksesta. He ajattele­vat Kristuksen kärsineen vain pienen osan Jumalan lain vaatimasta rangaistuksesta ja arvelevat, että samalla kun Jumalan kallis Poika tunsi Isänsä vihan, hänellä kuitenkin kaikissa tuskallisissa kärsimyksis­sään oli todistus Isänsä rakkaudesta ja hyväksymisestä ja että haudan portteja hänen edessään kirkasti valoisa toivo. Tässä he suuresti erehtyvät. Suurinta ahdistusta aiheutti Kristukselle tunne Isän vastenmielisyydestä. Hänen sieluntuskansa oli sen johdosta niin ankara, että ihminen voi vain heikosti käsittää sitä.

On monia, joiden mieleen ja elämään kertomus juma­lallisen Herramme alennuksesta ja uhrista ei tee sen suurempaa vaikutusta eikä herätä heissä sen syvempää mielenkiintoa kuin kertomukset Jeesuksen marttyy­rien kuolemasta. Monia on tapettu hitaasti kiduttamal­la. Eräät ovat kärsineet ristinkuoleman. Miten Jumalan kalliin Pojan kuolema eroaa heidän kuolemastaan? On totta, että hän kuoli ristillä mitä julmimman kuoleman, mutta monet ovat hänen kalliin asiansa tähden kärsi­neet ruumiillisesti yhtä paljon. Miksi sitten Kristuksen kärsimykset ovat suuremmat kuin muiden henkilöiden, jotka ovat antaneet elämänsä hänen asiansa tähden? Jos Kristuksen kärsimykset olisivat rajoittuneet vain ruumiilliseen tuskaan, silloin hänen kuolemansa ei olisi ollut sen tuskallisempi kuin eräiden marttyyrienkaan.

Mutta ruumiilliset kärsimykset muodostivat vain vähäisen osan Jumalan kalliin Pojan tuskasta. Maail­man synnit painoivat häntä ja samoin tunne Isän vihas­ta hänen kärsiessään rangaistuksen lain rikkomisesta. Se mursi hänen jumalallisen sielunsa. Isän kasvojen kätkeytyminen, tunne siitä, että hänen oma rakas Isänsä oli hylännyt hänet, aiheutti epätoivon. Tuo viaton, kärsivä Golgatan mies koki ja tunsi syvästi ja täydellisesti sen eron, jonka synti saa aikaan Jumalan ja ihmisen välillä. Pimeyden voimat ahdistivat häntä. Ei ainoakaan valonsäde kirkastanut tulevaisuutta. Ja hänen oli kamppailtava saatanan voimaa vastaan, saa­tanan, joka selitti, että Kristus oli hänen käsissään, että hän oli voimakkaampi kuin Jumalan Poika, että Jumala oli hylännyt Poikansa ja ettei tämä enää ollut Jumalan suosiossa sen paremmin kuin hänkään. Jos hän todellakin vielä oli Jumalan suosiossa, niin miksi hänen tarvitsi kuolla? Jumalahan saattoi säästää hänet kuolemalta.

Kristus ei antanut rahtuakaan perään kiusaavalle viholliselle, ei edes ankarimman tuskan hetkellä. Paho­jen enkelien legioonat piirittivät joka taholta Jumalan Pojan, mutta pyhiä enkeleitä oli kielletty murtamasta heidän rintamaansa ja ryhtymästä taisteluun herjaa­van ja pilkkaavan vihollisen kanssa. Taivaan enkeleiden ei sallittu auttaa Jumalan Poikaa hänen ahdistukses­saan. Juuri tänä hirveänä pimeyden hetkenä, Isän kät­kiessä häneltä kasvonsa, pahojen enkeleiden ympäröi­dessä hänet, maailman syntien levätessä hänen pääl­lään, hänen huuliltaan pusertuivat sanat: »Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?»

Meidän pitäisi saada laajempi, avarampi ja syvempi näkemys Jumalan kalliin Pojan elämästä, kärsimyk­sistä ja kuolemasta. Kun sovitusuhria ymmärretään oikein, sielujen pelastus saa äärettömän arvon. Kaikki muu käy vähäpätöiseksi verrattuna iankaikkisen elä­män etsintään. Mutta miten monet ovatkaan hyljeksi­neet rakastavan Vapahtajan neuvoja. Sydämen kiinty­mykset ovat kohdistuneet maailmaan, ja itsekkäät har­rastukset ovat sulkeneet oven Jumalan Pojalta. Petolli­nen teeskentely ja ylpeys, itsekkyys ja voitonhimo, kateus, ilkeys ja viha täyttävät monien sydämen niin tarkoin, ettei Kristus voi saada mitään sijaa.

Hän on iankaikkisesti rikas, kuitenkin hän »tuli teidän tähtenne köyhäksi, jotta te hänen köyhyydes­tään rikastuisitte». Valo ja kirkkaus verhosi häntä, taivaan enkelijoukot ympäröivät häntä valmiina pane­maan toimeen hänen käskynsä. Kuitenkin hän otti päälleen meidän luontomme ja tuli tänne ollakseen syn­tisten ihmisten parissa. »Katsokaa, minkäkaltaisen rakkauden Isä on meille antanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi.» Tässä on rakkaus, jota yksikään kie­li ei kykene ilmaisemaan. Ajatuksen Isän ja Pojan rak­kaudesta pitäisi elähdyttää, kohottaa ja ihastuttaa sie­luamme. »Ja jokainen, joka panee häneen tämän toi­von, puhdistaa itsensä, niinkuin hän on puhdas.» Kris­tuksen seuraajien pitäisi oppia täällä jossakin määrin säteilemään tuota salaperäistä rakkautta voidakseen kerran yhtyä kaikkien pelastettujen kanssa sanomaan: »Valtaistuimella istujalle ja Karitsalle ylistys ja kunnia ja kirkkaus ja valta iankaikkisesti!»