1. Ja minä näin erään toisen, väkevän enkelin tulevan alas taivaasta; hänen verhonaan oli pilvi, ja taivaankaari oli hänen päänsä päällä, ja hänen kasvonsa olivat niinkuin aurinko, ja hänen jalkansa niinkuin tulipatsaat,

2. ja hänellä oli kädessään avattu kirjanen. Ja hän laski oikean jalkansa meren päälle ja vasemman maan päälle

3. ja huusi suurella äänellä, niinkuin leijona ärjyy; ja kun hän huusi, antoivat ne seitsemän ukkosenjylinää ääntensä puhua.

4. Ja kun ne seitsemän ukkosenjylinää olivat puhuneet, yritin minä kirjoittaa, mutta minä kuulin äänen taivaasta sanovan: "Pane sinetin taakse, mitä ne seitsemän ukkosenjylinää puhuivat, äläkä sitä kirjoita."

5. Ja enkeli, jonka minä näin seisovan meren päällä ja maan päällä, kohotti oikean kätensä taivasta kohti

6. ja vannoi hänen kauttansa, joka elää aina ja iankaikkisesti, hänen, joka on luonut taivaan ja mitä siinä on, ja maan ja mitä siinä on, ja meren ja mitä siinä on, ettei enää ole oleva aikaa,

7. vaan että niinä päivinä, jolloin seitsemännen enkelin ääni kuuluu hänen puhaltaessaan pasunaan, Jumalan salaisuus käy täytäntöön sen hyvän sanoman mukaan, jonka hän on ilmoittanut palvelijoillensa profeetoille.

8. Ja sen äänen, jonka minä olin kuullut taivaasta, kuulin taas puhuvan minulle ja sanovan: "Mene ja ota tuo avattu kirjakäärö, joka on meren ja maan päällä seisovan enkelin kädessä."

9. Ja minä menin enkelin tykö ja pyysin, että hän antaisi minulle sen kirjasen. Ja hän sanoi minulle: "Ota ja syö se; se on karvasteleva vatsassasi, mutta suussasi se on oleva makea kuin hunaja."

10. Niin minä otin kirjasen enkelin kädestä ja söin sen; se oli minun suussani makea kuin hunaja; mutta sen syötyäni minun vatsaani karvasteli.

11. Ja minulle sanottiin: "Sinun tulee taas profetoida monista kansoista ja kansanheimoista ja kielistä ja kuninkaista." 

Jakeet 1—4. Johannes näki »erään toisen, väkevän enkelin tulevan alas taivaasta». Monet raamatunselittäjät uskovat, että tämä kirkkauden sanansaattaja kuvasi Jeesusta Kristusta. Muualla Raamattu kuvaa häntä sateenkaaren ja pilven yhteydessä. Nämä kaksi merkkiä yhdessä symbolisoivat lupausta eli liittoa, jolla Jumala ilmoitti osoittavansa laupeutta ihmiskunnalle (ks. Hes. 1:28; Ps. 104: 3; 1 Moos. 9: 12—16; Jer. 29: 11—13). Kädessään hänellä on »kirjanen», joka on auki. Yli viisisataa vuotta ennen Johanneksen aikaa Jumala näytti profeetta Danielille aikomuksensa tehdä loppu synnistä, vainosta ja kärsimyksestä. Vaikka Daniel ei ymmärtänyt kaikkea, mitä Jumala oli ilmaissut hänelle jumalallisesta aivoituksestaan, hän kirjoitti uskollisesti kaiken muistiin. Sitten Jumala käski häntä sulkemaan ja »sinetöimään», mitä oli kirjoittanut (ks. Dan. 8:26; 12:4). Menisi kauan, Jumala sanoi palvelijalleen, ennen kuin ihmiset todella kykenisivät ymmärtämään, mitä hän oli kirjoittanut tuomiosta. Luopumusta edustava kirkon ja valtion liitto syntyisi »1260 päiväksi» (eli vuodeksi — ks. Hes. 4: 6 — ajanjaksoksi, joka kestäisi vuodesta 538 vuoteen 1798) ja vainoaisi Jumalan kansaa, mutta lopulta Jumala rankaisisi tätä valtaa. Tuolloin hän murtaisi Danielin kirjan sinetit, niin että hänen kansansa ymmärtäisi hänen perimmäisen aikomuksensa tuomita ihmiskuntaa ja tehdä loppu synnistä. Suunnilleen vuodesta 1798 alkaen, jolloin 1260 vuoden mittainen ajanjakso päättyi, merkittävä kiinnostus Raamatun profetioita kohtaan levisi kulovalkean tavoin kaikkialle kristilliseen kirkkoon, aivan kuten Jumala oli Danielille luvannut. Kaikkialla maailmassa papit ja maallikot miltei kaikista kristillisistä kirkkokunnista — baptistit, metodistit, kongregationalistit, Kristuksen opetuslapset, presbyteerit, episkopaalit ja monet muut — alkoivat tutkia Danielin kirjaa ja Ilmestyskirjaa uudelleen, ja kristikunta koki merkittävän herätyksen. Liike saavutti huipentumansa 1840-luvulla kymmenien tuhansien kristittyjen kierrellessä mailla ja vesillä (ks. jae 2) julistamassa havahduttavaa sanomaa: »Jeesus on tulossa!» että seitsemänteen pasuunansoittoon liittyisi kaksi tapahtumaa: ensiksi »ajan» päättyminen ja toiseksi »Jumalan salaisuuden» käyminen täytäntöön. Auttaakseen Johannesta ymmärtämään nämä kaksi tärkeätä toisiinsa liittyvää tapahtumaa ja valmistaakseen hänet näin ymmärtämään seitsemännen pasuunansoiton enkeli suuntasi hänen huomionsa kahteen muuhun Raamatussa mainittuun asiaan: Danielin kirjassa esitettyyn 1260 päivän profetiaan sekä pyhäkköön eli temppeliin. Uuden testamentin mukaan Jumalan salaisuus on »evankeliumi» eli ilosanoma hänen iankaikkisesta suunnitelmastaan ihmiskunnan suhteen. Synnin johdosta ihminen on vieraantunut Jumalasta, ainoasta elämän lähteestä. Jumala haluaa meidän tietävän, että hänellä on ratkaisu meidän ongelmaamme. Vaikka me olemme hyljänneet hänet, hän oli halukas nöyrtymään ja tulemaan meidän luoksemme, tuomaan meille elähdyttävän läheisyytensä. Hänen salaisuutensa on hänen halunsa yhdistää täydellinen jumalallisuutensa meidän synnilliseen ihmisyyteemme ja sovittaa meidät itsensä kanssa (Ef. 3). Ilmoittaakseen meille meitä koskevan suunnitelmansa Jumala lähetti oman Poikansa, jotta tämä olisi yhtä kanssamme. Hän, joka oli täydellisesti Jumala, tuli täydellisesti ihmiseksi. Mutta ihmiseksi tullessaankaan hän ei milloinkaan langennut itsekkyyteen eikä syntiin. Hänen koko elämänsä kuvasti jumalallisuutta inhimillisyyden keskellä ja osoitti Jumalan salaisuuden kauneuden. Hän eli vain antaakseen. Hänen uhrikuolemansa kaatoi maahan synnin muurin, joka erottaa ihmistä Jumalasta. Kristuksessa Jumala saattoi päätökseen sovitustyönsä. Mutta Jumalan suunnitelma ei koskenut yksin Kristusta. Ylentämällä Kristuksen Golgatan ristille ja osoittamalla hänen uhrautuvan rakkautensa täyteyden Jumala avasi tien, jonka kautta hän voisi vetää kaikki ihmiset tykönsä, pannen salaisuutensa heissä täytäntöön. Kristuksen sovitustyö on voitto, josta kaikki voivat päästä osallisiksi uskon kautta. Tämän vuoksi Paavali sanoi, että Jumalan salaisuus oli »Kristus teissä, kirkkauden toivo» (Kol. 1: 27). Jumalan liiton enkeli julistaa siis, että Luoja vie päätökseen iankaikkisen suunnitelmansa, salaisuutensa, seitsemännen pasuunan soidessa, jolloin käsillä on viimeinen tuomio, taivaallisen pyhäkön puhdistaminen, mistä profeetta Daniel on puhunut.

Jakeet 8—10. Juuri Dan. 8:14, missä sanotaan: »Kahtatuhatta kolmeasataa iltaa ja aamua; sitten pyhäkkö asetetaan jälleen oikeuteensa », herätti maailmanlaajuista kiinnostusta Jeesuksen toiseen tulemukseen 1800-luvun alussa, joskaan tuota jaetta ei tuolloin täydellisesti ymmärretty. Kymmenet tunnetut raamatunselittäjät monissa uskontokunnissa liittivät tämän kohdan Jeesuksen toisessa tulemuksessa tapahtuvaan Jumalan kansan puhdistamiseen ja ennalleen asettamiseen. Ja sadattuhannet vilpittömät kristityt ahmivat Danielin profetioita, jotka lupasivat vapautusta nykyisestä maailmanjärjestyksestä (vrt. Jer. 15: 16); mutta kun heidän toiveensa pettivät eikä Jeesusta tullut, he olivat karvaasti pettyneitä (vrt. Hes. 2: 8,9; 3: 1—3). Jumalalla oli vielä tärkeä läksy opetettavana kansalleen. Ennen kuin seitsemän viimeistä vitsausta kohtaisivat maata, hänen tarvitsi kohdistaa heidän huomionsa täydellisemmin Jeesukseen, hänen rakkauteensa heitä kohtaan, hänen voimaansa lunastaa heidät synnistä ja suojella heitä siltä kiivaalta hyökkäykseltä, jonka saatana pian suuntaisi heihin. Auttaakseen Johannesta ymmärtämään Ilm. 10: 10:ssa kuvatun pettymyksen enkeli kohdisti hänen huomionsa taivaalliseen Jumalan temppeliin, missä Jeesus välittää sovituksensa siunauksia ihmiskunnalle. Tuhansia vuosia sitten Jumala vapautti Israelin jälkeläiset Egyptin orjuudesta ja johdatti heidät Siinain niemimaalle opettaakseen heille ihmiskuntaa koskevan suunnitelmansa. Jumala ei suinkaan aikonut rajoittaa ennalleen palautussuunnitelmaansa pelkästään israelilaisiin. Hän pikemminkin valitsi heidät esimerkiksi, joka osoittaisi koko ihmiskunnalle hänen sovittavan rakkautensa voiman (ks. 1 Moos. 12: 1—3; 22: 18; Ps. 105: 42—45).

Egyptissä ollessaan israelilaiset olivat omaksuneet monia pakanallisia tapoja ja uskomuksia. Heidän kopeutensa ja tietämättömyytensä sai Jumalan lopulta esittämään suunnitelman heidän johtajalleen Moosekselle. »Tehkööt he minulle pyhäkön», Jumala sanoi palvelijalleen, »asuakseni heidän keskellään» (2 Moos. 25: 8). Pyhäkön ja siihen liittyvien uskonnollisten menojen välityksellä Jumala ei vain havainnollistanut ehdotonta haluaan asua lastensa sydämessä vaan myös osoitti, kuinka hän aikoi toteuttaa iankaikkisen aivoituksensa. Israelilaisten rakentama pyhäkkö oli yksinkertainen mutta komea rakennus. Itse rakennusta  ympäröi piha. Tällä pihalla, ainoan pyhäkköön johtavan oven edessä, oli alttari, jolla  papit, ne jotka edustivat kansaa sen jumalanpalvelusmenoissa, uhrasivat erilaisia eläimiä  Jumalalle (2 Moos. 27: 1—8; 38:1,2). Tämän alttarin ja pyhäkön välissä sijaitsi pesuallas, jossa papit pesivät kätensä ennen uhrien toi mittamista (2 Moos. 30: 17—21). Itse pyhäkkö modostui kahdesta huoneesta, joista ensimmäinen, »pyhä», käsitti kaksi kolmasosaa rakennuksesta. Pyhässä oli kolme huonekalua: alttari, jolla poltettiin suitsutusta, lampunjalka, joka valaisi pyhäkköä vuorokaudet ympäriinsä, ja pöytä, jolla pidettiin leipiä (2 Moos. 30: 1—10; 25: 23—40). Pyhäkön sisemmässä huoneessa, »kaikkein pyhimmässä», oli vain yksi huonekalu, arkku  eli »arkki», missä olivat ne kaksi kivitaulua, joille Jumala oli kirjoittanut rakkauden lakinsa, sen suuren säännöstön, jonka mukaisesti hän on tuomitseva kaikkia ihmisiä. Puhtaasta kullasta tehty kansi, jota nimitettiin »armoistuimeksi», peitti arkkia ja kätki tämän lain. Arkin yläpuolella Jumala ilmaisi läsnäolonsa pilvenä, josta käytettiin nimitystä »Sekina». Pyhäkköön liittyvät menot käsittivät päivittäisen rituaalin ja vuotuisen rituaalin. Päivittäiset eli jatkuvat toimitukset edustivat anteeksiantamuksen ja sovituksen opetuksia. Joka aamu ja ilta papit uhrasivat eläimiä alttarilla pyhäkön pihassa ja polttivat suitsutusta pyhässä. Nämä menot, samoin kuin eräät yksityisten henkilöiden toimittamat uhrit, opettivat kaikki israelilaisille, ettei heidän tarvinnut itse kantaa synnin tuomaa syyllisyyttä ja rangaistusta, vaan että Jumala itse oli halukas kantamaan heidän syntinsä. Päivästä toiseen Jumala havainnollisti israelilaisille sovittavaa rakkauttaan, haluaan kantaa heidän syntinsä ja saattaa heidät uudelleen sopusointuun kanssaan. Ja päivästä toiseen he siirsivät syntinsä viattomien eläinten päälle ja näiden välityksellä pyhäkön päälle, osoittaen siten vastaanottavansa Jumalan laupeuden.

Mutta kerran vuodessa, sovituspäivänä, kaikki israelilaiset osallistuivat erikoiseen seremoniaan, joka symbolisoi synnin täydellistä poistamista heidän keskuudestaan. Tuona päivänä he kohdistivat huomionsa pyhäkön kaikkeinpyhimpään, missä ylimmäinen pappi toimitti erikoiset menot heidän puolestaan. Israelilaisille sovituspäivä oli tuomiopäivä. Tuona päivänä ylimmäinen pappi meni yksinään pyhäkön kaikkeinpyhimpään — näin tapahtui vuosittain vain tämän ainoan kerran — kädessään astiallinen tätä tilaisuutta varten teurastetun kauriin verta. Pirskotettuaan verta suitsutusalttarille ja Jumalan lain arkin eteen pappi pyysi Jumalaa pyyhkimään pois kansansa synnit, antamaan sille niin sanoaksemme uuden puhtaan sivun. Vaikka israelilaiset olivat kaikki tehneet syntiä, heillä oli puolustuksensa tuomiolla ja mahdollisuus päästä täydelliseen sovintoon Luojan kanssa, jos he kiinnittivät uskonsa siihen sijaiskuolemaan, minkä Jumala oli järjestänyt surmauttamalla viattoman eläimen (3 Moos. 16). Sovituspäivän avulla Jumala ilmaisi, että hän aikoi tehdä lopun synnistä ja sen aiheuttamasta vieraantuneisuudesta, niin että hän ja hänen kansansa voisivat olla täydellisessä sovinnossa keskenään. Tuona päivänä suoritettujen toimitusten lopputuloksena oli se, että niin pyhäkkö kuin kansakin olivat puhdistetut synnistä. Päivän toimien päätyttyä israelilaisilla alkoi uusi vuosi. Kuten Danielin kirjan 9. luku, Jesajan kirjan 53. luku ja Hebrealaiskirje osoittavat, Jeesus Kristus on se suuri todellisuus, johon pyhäkkö ja sen toimitukset viittasivat. Kärsimällä sovituskuoleman ihmisten puolesta Jeesus teki lopun maanpäälisessä temppelissä toimitettujen uhrien vertauskuvallisesta merkityksestä.

Hän oli todellinen ja viimeinen Karitsa, viaton Uhri, joka vapaaehtoisesti otti kantaakseen ihmisen syntien taakan. Ottaessaan päälleen sen taakan hän otti kärsiäkseen sen seurauksenkin — kuoleman, eron Isästään. Näin hän kantoi meidän pahuutemme. Olemalla itse sekä Pappi että viaton uhri hän uhrasi henkensä langenneen ihmisen puolesta. Jeesus nousi kuolleista synnin ja sen erottavan voiman voittajana. Sitten hän astui ylös taivaisiin, todelliseen pyhäkköön, ollakseen Puolustajanamme Isänsä kasvojen edessä ja välittääkseen elämänsä meidän pelastukseksemme. Hänen toimintansa meidän Esirukoilijanamme käsittää, kuten juutalaisten pyhäkön jumalanpalvelusmenot havainnollistavat, kaksi erillistä vaihetta. Astuttuaan ylös taivaisiin ylösnousemuksensa jälkeen hän aloitti ihmiskuntaa koskevan välitystyönsä ensimmäisen vaiheen tuomalla anteeksiantamuksen ja sovituksen niille, jotka häneen turvaavat. Sitten, vuonna 1844, kuten Dan. 8: 14 osoittaa (täydellisempi selvitys kahdella seuraavalla sivulla), hän aloitti ihmiskuntaa koskevan välitystyön toisen vaiheen. Tuolloin hän ja Isä Jumala ryhtyivät tuomitsemaan ihmisiä ja päättämään lopullisesti kaikkien niiden iankaikkisesta kohtalosta, jotka ovat eläneet maan päällä. Koko Raamattu on täynnä kuvauksia ja viittauksia, jotka liittyvät viimeiseen sovituspäivään, jota pyhäkön puhdistaminen symbolisoi. Ks. esim. 3 Moos. 16; Jes. 4: 2,3; Jer. 31: 34; 50: 20; Dan. 7: 9—14; 8: 14; Jooel 2: 15—32; Sak. 3: 1—7; Mal. 3: 1—4; Ap.t. 3: 19,20; 1 Tim. 5: 24; Hebr. 9: 24 ja 1 Piet. 4: 17.

Mutta kaikista Raamatussa olevista tuomion kuvauksista Ilmestyskirja, etenkin sen loppuosa (luvut 12—20), esittää yhden tarkimmista selvityksistä. Ilm. 14 osoittaa selvästi, että tuomitseminen alkaa vähän ennen Kristuksen toista tulemusta. Ihmiskunnan hyväksi tapahtuvan välitystyönsä toisessa vaiheessa Jeesus osoittaa koko maailmankaikkeudelle lopullisesti ja kiistattomasti sen oikeudenmukaisuuden ja laupeuden, jota Jumala noudattaa rangaistessaan synnistä mutta lunastaessaan syntiset, jotka panevat luottamuksensa häneen. Kun Jeesus palaa maan päälle, hän ei silloin tee mitään muutoksia ihmisen luonteessa. Hän on päättänyt kansansa puolesta tapahtuvan välitystyönsä jo vähän ennen paluutaan. Hän on silloin jo ratkaissut synnin ongelman (Hebr. 9:28; Ilm. 22: 11,12). Tullessaan Kristus toimeenpanee tuomiolla tehdyt päätökset antamalla iankaikkisen elämän niille, jotka ovat luottaneet häneen, ja tuhoamalla ne, jotka ovat hyljänneet hänen rakkautensa. Ensin on tapahduttava tutkinta eli oikeudenkäynti, sitten vasta päätösten toimeenpano. Sanoma siitä, että Jeesus puolustaa  tuomiolla kansaansa vetoamalla vuodatettuun vereensä, on julistettava koko maailmalle ennen kuin hän voi tulla uudelleen (Ilm. 14: 6,7,14). Tämä sanoma on Jumalan iankaikkinen ilosanoma siitä, että hän kykenee tuomaan iankaikkisen rauhan ja levon kaikille, jotka luottavat siihen voittoisaan välitystyöhön, jonka Kristus on toimittanut heidän puolestaan. Se on kehotus katsoa Vapahtajaan hänen pyyhkiessään tuomiolla pois merkinnät synneistämme ja jättäessään tilillemme täydellisen vanhurskautensa. Paavalihan on osuvasti sanonut: »Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, joka Kristuksessa Jeesuksessa ovat» (Room 8: 1).

Kaikkialla maailmassa miehet ja naiset vastaanottavat tämän ilosanoman ja tulevat Kristuksen tykö, tullen uskossa osallisiksi hänen vanhurskautensa ilmaisesta lahjasta. Ja niille, jotka tulevat hänen tykönsä tällä tavoin, nöyrästi luottaen vain hänen äärettömiin ansiohinsa, Kristus on ylenpalttisesti vuodattava Pyhää Henkeään (Ap.t. 3: 19; Ilm. 14: 12; 18 1—5). Näin Jumala päättää evankeliumin työ osoittaen vaikuttavalla tavalla jumalallisen voimansa. Yli viisisataa vuotta ennen Jeesusta Kristusta Jumala näytti heprealaiselle profeetalle Danielille mitä ihmeellisimmän sarjan näkyjä ja neuvoi häntä sitten sulkemaan ja sinetöimää kirjoituksensa, kunnes päättyisi tietty »12 päivän» jakso, jonka kuluessa outo voima vainoaisi Jumalan kansaa. Minkä Jumala käski Danielin sinetöidä, sen Ilmestyskirja esittää sinetöimättömänä (v jakeita Ilm. 10: 1,2 jakeisiin 11: 1,2, missä avataan juuri Danielin mainitsemaa 1260 päivän aikajaksoa). Danielin kirja alkaa kuvauksella siitä, kuinka Nebukadnessar, Baabelin kuningas, kukisti Juudan valtakunnan, hävitti Jerusalemin kapungin, tuhosi Jumalan pyhäkön ja vei paljon juutalaisia pakkosiirtolaisuuteen. Näiden pakkosiirtolaisten joukossa oli nuorukainen nimeltä Daniel.

Suuren viisautensa ansiosta Danielista tuli lopulta koko Babylonian valtakunnan pääministeri. Kirjassaan hän selosti neljä rinnakkaista profetiaa, jotka Jumala näytti hänelle. Danielin ensimmäinen profetia liittyi uneen, jossa Nebukadnessar näki ihmistä esittävän kuvapatsaan. Patsaan pää oli kultaa, rinta käsivarret hopeata, vatsa ja lanteet vaskea jalat rautaa. Jumala ilmoitti Danielille, että kukin patsaan osa esitti eri valtakuntaa. Kultainen pää symbolisoi Baabelia, Nebukadnessarin valtakuntaa. Baabelin jälkeen tulisi meedialaisten ja  persialaisten valtakunta, sitten Kreikan eli helleeninen maailmanvalta ja lopuksi Rooman maailmanvalta, joka jakautuisi useaan osaan. Neljännen valtakunnan hajaannusvaiheen jälkeen Jumala Danielin selityksen mukaan tuhoaisi tuon ihmisten valtakuntia  symbolisoivan suuren kuvapatsaan ja pystyttäisi oman valtakuntansa. Tämä ensimmäinen  Danielin profetia muodosti perustan kaikille hänen myöhemmille näyilleen. Toisessa näyssään Daniel näki neljä eläintä (1) leijonan, (2) karhun, (3) pantterin ja  (4) "kauhean, hirmuisen" pedon. Kuten ensimmäisessäkin näyssä myös tässä kukin vertauskuva edusti eri valtakuntaa. Tämä toinen näky keskittyi suurelta osaltaan neljänteen valtaan, kesyttömään ja pakanalliseen Roomaan, joka näyn mukaan jakaantuisi kymmeneen valtakuntaan. Näiden valtojen keskuudesta kohoaisi jokin outo valta, jota kuvattiin »pieneksi sarveksi» ja joka vainoaisi Jumalan kansaa 1260 päivää eli vuotta (ks. Hes. 4: 6).

Historia osoittaa, että noin neljäsataa vuotta Kristuksen kuoleman jälkeen Rooman valtakunta todella jakautuikin kymmeneksi erilliseksi valtakunnaksi. Näistä lopulta muodostuivat Euroopan nykyiset valtiot. Pian tämän jakautumisen jälkeen, vuonna 538, roomalaiskatolinen kirkko otti määräysvaltaansa Länsi- Rooman valtakunnan maallisen hallinnon. Paavin kirkko hallitsi 1260 vuotta valtiota, käyttäen valtaansa niiden pelottelemiseen ja vainoamiseen, jotka kieltäytyivät mukautumasta sen uskomuksiin. Protestanttisen uskonpuhdistuksen myötä tämä valta alkoi supistua. Vuonna 1798, jolloin vuodesta 538 oli kulunut täsmälleen 1260 vuotta, paavillinen Rooma sai kuolettavan haavan (ks. Ilm. 13: 3), kun Ranskan armeija otti paavin vangiksi ja tehokkaasti tuhosi kirkon maallisen vallan. Nähtyään aikakauden, jolloin roomalaiskatolinen kirkko hallitsi kirkkovaltiona (538— 1798), Daniel näki, kuinka Ihmisen Poika (Jeesus Kristus) astui Isän Jumalan eteen selvittämään lopullisesti kaikki heidän asiansa ihmisten kanssa. Hänen katsellessaan nuo kaksi ryhtyivät tuomitsemaan tekemällä tiliä ihmisten elämästä.

Tuomio päättyi Jumalan vanhurskauttaessa kansansa ja liittäessä heidät iankaikkiseen valtakuntaansa (vrt. Ilm. 11:19; 14:6). Lisäksi Jumala antoi hylkäävän tuomionsa pahan voimille. Koska niiden edustajat ovat ylenkatsoneet hänen rakkautensa, he saavat kokea omien tekojensa seuraukset ja kärsiä iankaikkisen kuoleman (Dan. 7; vrt. Mal. 3; Ilm. 14: 14—20; 15; 16). Toisessa näyssään Daniel näki siis vielä täydellisemmin, miten synti ilmeni Rooman vainoavana voimana ja samanaikaisesti miten Jumala aikoi perustaa valtakuntansa Poikansa välitystyön avulla. Danielin kolmannessa näyssä oli kaksi osaa, joista ensimmäisen hän sai pian sen jälkeen kun Baabel oli joutunut meedialaisten ja persialaisten käsiin. Tällä kertaa hän näki kaksi eläintä, joista ensimmäinen symbolisoi meedialaisten ja persialaisten valtakuntaa ja toinen Kreikkaa. Yhdestä niistä neljästä osasta, joihin Kreikka jakautuisi, kasvaisi »pieni sarvi» (joka samoin kuin seitsemännessäkin luvussa symbolisoi Roomaa). Tämä vainoaisi Jumalan kansaa ja »kukistaisi» Jumalan pyhäkön. Kun Daniel katsoi tapahtumaa hämmästyneenä, taivaallinen sanansaattaja selitti hänelle, että kuluisi 2300 päivää eli vuotta ennen kuin Jumala lopullisesti »asettaisi jälleen oikeuteensa» pyhäkkönsä. Tämä ihmetytti Danielia suuresti. Miksi oli kuluttava niin kauan ennen kuin Jumala aloittaisi tuomitsemisen ja perustaisi valtakuntansa? Sen selityksen mukaan, jonka Jumala myöhemmin esitti Danielille, ainoastaan ensimmäinen osa tuosta näystä, missä puhuttiin 2300 päivästä, koski juutalaisia ja Jerusalemin kaupunkia, missä juutalaisten pyhäkkö sijaitsi (ks. Dan. 9: 24—27).

Tämä ensimmäinen osa käsitti »seitsemänkymmentä vuosiviikkoa» eli 490 vuotta, jotka Jumala lupasi erottaa niistä 2300 päivästä ja antaa juutalaisille koetusajaksi, jonka kuluessa he saisivat häneltä mahdollisuuden päättää luopumuksensa ja panna alulle »iankaikkinen vanhurskaus». Kuten Dan. 9: 25 ilmoittaa, nämä kaksi ajanjaksoa alkaisivat siitä kun tulisi »se sana, että Jerusalem on jälleen rakennettava». Tämä tapahtui vuonna 457 eKr. Juuri ennen kuin ne seitsemänkymmentä vuosiviikkoa päättyisivät, Jumala lupasi lähettää »Voidellun», »Ruhtinaan», joka antaisi Jumalan kansalle täydellisen selvityksen sitä koskevasta jumalallisesta suunnitelmasta. Vuonna 27 jKr., juuri Jumalan ilmoittamana vuonna, Jeesus Kristus (nimi Kristus on alkuisin kreikankielisestäsanasta, joka tarkoittaa »voideltu» ja on sama kuin heprean »Messias») saierityisen Pyhän Hengen voitelun kasteensa jälkeen.Täsmälleen kolmea ja puolta vuotta myöhemmin, vuonna 31 jKr., hän kuoli ihmiskunnan puolesta ja teki lopun juutalaisten uhrijärjestelmästä. Edelleen kolmea ja puolta vuotta myöhemmin, vuonna 34 jKr., hänen opetuslapsensa alkoivat levittää pakanoille ilosanomaa hänen kuolemastaan, ylösnousemuksestaan ja astumisestaan ylös todelliseen taivaalliseen pyhäkköön. Kun 490 vuotta olivat kuluneet loppuun vuonna 34 jKr., hyvän ja pahan välinen taistelu ei enää keskittynyt kirjaimellisiin juutalaisiin, Jerusalemiin ja maanpäälliseen pyhäkköön, vaan kristittyihin, Jumalan uuteen »Israeliin», uuteen taivaalliseen Jerusalemiin ja Kristuksen työhön taivaallisessa pyhäkössä. Tämä oli se pyhäkkö, joka oli määrä asettaa jälleen oikeuteensa 2300 vuoden päätyttyä. Näin Danielin kolmas näky koski erityisesti sitä tosiasiaa, että Jeesus Kristus oli voima joka toimeenpanisi taivaallisen pyhäkön puhdistamisen ja perustaisi Jumalan iankaikkisen valtakunnan.

Neljännessä näyssään Daniel sai vielä yksityiskohtaisemman kuvan suunnitelmasta, jonka mukaan Jumala aikoi palauttaa kansansa kunniaan (ks. Dan. 10: 14). Vaikka pahan voimat uhkaisivat tuhota Jumalan kansan, »Miikael», liiton Ruhtinas (Jeesus Kristus), pelastaisi sen juuri tuhon ollessa ovella.Daniel oli erityisen ymmällään kolmannesta ja neljännestä profetiastaan, etenkin mitä tuli pyhäkön puhdistamiseen ja suunnitelmaan jonka mukaan Jumala aikoi palauttaa kansansa kunniaan ja perustaa iankaikkisen valtakuntansa. Ja vaikka hän ei kyennyt ymmärtämään joitakin seikkoja, joita hän näyssä näki, hän kirjoitti uskollisesti muistiin kaiken, mitä Jumala hänelle näytti, sillä Jumala vakuutti hänelle, että aikojen lopulla monet ymmärtäisivät hänen profetiansa ja saisivat niistä siunausta.

1. Ja minulle annettiin sauvan kaltainen ruoko ja sanottiin: "Nouse ja mittaa Jumalan temppeli ja alttari ja ne, jotka siinä kumartaen rukoilevat.

2. Mutta temppelin ulkopuolella oleva esikartano erota pois, äläkä sitä mittaa, sillä se on annettu pakanakansoille; ja he tallaavat pyhää kaupunkia neljäkymmentäkaksi kuukautta.

3. Ja minä annan kahdelle todistajalleni toimeksi säkkipukuihin puettuina profetoida tuhannen kahdensadan kuudenkymmenen päivän ajan."

4. Nämä ovat ne kaksi öljypuuta ja ne kaksi lampunjalkaa, jotka seisovat maan Herran edessä.

5. Ja jos joku tahtoo heitä vahingoittaa, lähtee tuli heidän suustaan ja kuluttaa heidän vihollisensa; ja jos joku tahtoo heitä vahingoittaa, on hän saava surmansa sillä tavalla.

6. Heillä on valta sulkea taivas, niin ettei sadetta tule heidän profetoimisensa päivinä, ja heillä on valta muuttaa vedet vereksi ja lyödä maata kaikkinaisilla vitsauksilla, niin usein kuin tahtovat.

7. Ja kun he ovat lopettaneet todistamisensa, on peto, se, joka nousee syvyydestä, käyvä sotaa heitä vastaan ja voittava heidät ja tappava heidät.

8. Ja heidän ruumiinsa viruvat sen suuren kaupungin kadulla, jota hengellisesti puhuen kutsutaan Sodomaksi ja Egyptiksi ja jossa myös heidän Herransa ristiinnaulittiin.

9. Ja ihmiset eri kansoista ja sukukunnista ja kielistä ja kansanheimoista näkevät heidän ruumiinsa kolme ja puoli päivää, eivätkä salli, että heidän ruumiinsa pannaan hautaan.

10. Ja ne, jotka maan päällä asuvat, iloitsevat heidän kohtalostaan ja riemuitsevat ja lähettävät lahjoja toisilleen; sillä nämä kaksi profeettaa olivat vaivanneet niitä, jotka maan päällä asuvat.

11. Ja niiden kolmen ja puolen päivän kuluttua meni heihin Jumalasta elämän henki, ja he nousivat jaloilleen, ja suuri pelko valtasi ne, jotka näkivät heidät.

12. Ja he kuulivat suuren äänen taivaasta sanovan heille: "Nouskaa tänne!" Niin he nousivat taivaaseen pilvessä, ja heidän vihollisensa näkivät heidät.

13. Ja sillä hetkellä tapahtui suuri maanjäristys, ja kymmenes osa kaupunkia kukistui, ja maanjäristyksessä sai surmansa seitsemäntuhatta henkeä, ja muut peljästyivät ja antoivat taivaan Jumalalle kunnian.

14. Toinen "voi!" on mennyt; katso, kolmas "voi!" tulee pian.

15. Ja seitsemäs enkeli puhalsi pasunaan; niin kuului taivaassa suuria ääniä, jotka sanoivat: "Maailman kuninkuus on tullut meidän Herrallemme ja hänen Voidellullensa, ja hän on hallitseva aina ja iankaikkisesti."

16. Ja ne kaksikymmentä neljä vanhinta, jotka istuivat valtaistuimillaan Jumalan edessä, lankesivat kasvoillensa ja kumartaen rukoilivat Jumalaa,

17. sanoen: "Me kiitämme sinua, Herra Jumala, Kaikkivaltias, joka olet ja joka olit, siitä, että olet ottanut suuren voimasi ja ottanut hallituksen.

18. Ja pakanakansat ovat vihastuneet, mutta sinun vihasi on tullut, ja tullut on aika tuomita kuolleet ja maksaa palkka sinun palvelijoillesi profeetoille ja pyhille ja niille, jotka sinun nimeäsi pelkäävät, pienille ja suurille, ja turmella ne, jotka maan turmelevat."

19. Ja Jumalan temppeli taivaassa aukeni, ja hänen liittonsa arkki näkyi hänen temppelissään, ja tuli salamoita ja ääniä ja ukkosenjylinää ja maanjäristystä ja suuria rakeita.

Luku 10:11—11: 6. Se, että Johannes söi makealta maistuvan kirjan ja koki sitten pettmyksen, oli profeetallinen ennustus sille, mitä kokivat 1840-luvulla ne monet kristityt, jotka tutkittuaan Danielin kirjaa, etenkin jaetta 8: 14, odottivat Kristuksen tulevan heidän aikanaan. Enkelin sanoma käsittää kaikki ne Jumalan lapset, jotka kokivat suuren adventtiherätyksen. Nämä vilpittömät kristityt tarvitsivat täydellisempää selvyyttä taivaallisesta temppelistä ja luopumuksen luonteesta niinä 1260 vuotena, jolloin »pakanakansat» — ne jotka eivät palvelleet elävää Jumalaa — tallasivat  alleen »pyhää kaupunkia» eli Jumalan kasaa (vrt. Dan. 7: 7,23). Enkelin mukaan niinä 1260 vuotena, jotka ulottuisivat vuodesta 538 vuoteen 1798, Jumalan kaksi todistajaa profetoisivat »säkkipukuihin puettuina». Nämä todistajat ovat ne kaksi kanavaa, joiden välityksellä Jumala valistaa kansaansa, ja ne sattuvasti symbolisoivat Vanhaa ja Uutta testamenttia (ks. Sak. 4: 1—11—14). Roomalaiskatolinen luopiokirkko miltei  hävitti Jumalan sanan tuntemuksen niinä 1260 vuotena, jolloin se »heitti totuuden maahan» (Dan. 8: 11,12). Raamattu jatkoi, vaikkakin surupukuun pukeutuneena, silti profetoimistaan ja todistamistaan.

Jakeet 7—13. Eväämällä ihmisiltä Raamatun saatana toteutti mestarillisen petoksen käyttäen välikappaleenaan paavinkirkkoa,  järjestelmää jonka oli määrä edustaa Jumalaa maan päällä mutta joka todellisuudessa edustikin synnin voimia. Jumala oli luvannut profeetalleen Danielille, että hän 1260 vuoden päätyttyä avaisi Danielin kirjoitusten sinetit ja enentäisi Danielin profetioiden tuntemusta ihmisten keskuudessa. Kun nuo 1260 vuotta lähenivät loppuaan, saatana totesi, että Jumala täyttäisi pian lupauksensa ja aikaansaisi uskonpuhdistuksen kansansa keskuudessa. Vastaiskuksi tuo suuri eksyttäjä antoi uuden näytteen saatanallisesta voimastaan pyrkimällä ennennäkemättömän tarmokkaasti hävittämään Jumalan sanan. Useat seikat viittaavat siihen, että jakeet 7—13 tarkoittavat 1790-luvulla tapahtunutta Ranskan vallankumousta. Vallankumouksensa aikana Ranska osoitti kansakuntana samaa hillittömyyttä kuin Sodoma ja samaa ateistista uhmakkuutta kuin Egyptin hallitsija, joka julisti Moosekselle: »Kuka on Herra, jota minun pitäisi kuulla?» (2 Moos. 5:2). Ranska esiintyy maailman historiassa ainoana tunnettuna kansana, joka on todella kieltänyt lainsäädäntöelimensä välityksellä Jumalan olemassaolon. Marraskuussa 1793 kansalliskokous hylkäsi uskonnon ja kielsi Raamatun lailla.

Historioitsijat ovat nimittäneet tätä veristä ajanjaksoa Ranskan historiassa hirmuvallan kaudeksi. Kesäkuussa 1797, jolloin oli kulunut kolme ja puoli profeetallista päivää (eli vuotta — ks. Hes. 4:6) siitä kun Ranskan kansalliskokous hylkäsi Jumalan ja Raamatun, samainen elin antoi julistuksen, joka oli jälleen Raamatulle suvaitsevainen. Vuoden 1798 jälkeen Raamattu pääsi kunniaan maailman silmissä, ja Jumala avasi Danielin kirjan ilmoittaakseen kansalleen viimeistä uskonpuhdistusta koskevan suunnitelmansa. Jumala on Ranskan vallankumouksen välityksellä osoittanut, mihin hänen sanansa hylkääminen voi johtaa. Historia tulee toistumaan. Sama henki, joka synnytti Ranskan vallankumouksen ja sen verisen terrorin, on pian vievä koko maailman samanlaiseen kamppailuun kuin se, joka järkytti Ranskaa. Tätä kamppailua kuvataan täydellisemmin Ilmestyskirjan jälkiosassa, erityisesti luvuissa 13, 17 ja 18. Seitsemäs pasuunansoitto kuuluttaa ihmiskunnan viimeisen tuomion, pyhäkön puhdistamisen, minkä Daniel on ennustanut. Ilmestyskirjan 8. ja 9. luvussa mainitut kuusi ensimmäistä tuomiota koskevat vain osaa (yhtä kolmasosaa) ihmiskunnasta, jota vastoin seitsemäs tuomio on yleismaailmallinen.

Jakeet 15—18. Jumala esitti Johannekselle aivan ensimmäiseksi yhteenvedon siitä, mitä tapahtuisi seitsemännen pasuunansoiton jälkeen. Tällä pasuunansoitolla on yhteyttä Jumalan iankaikkisen valtakunnan perustamiseen (jakeet 15—17; vrt. Ilm. 19: 1—6; Dan. 2: 44,45; 7:27). Jae 18 antaa yksityiskohtaisemman kuvan tapahtumista, jotka liittyvät tähän suureen tapahtumaan. Ensinnäkin, maailman kansat »vihastuvat». Seitsemännen pasuunan  soiton alettua vuonna 1844 olosuhteet maailmassa ovat totisesti huonontuneet (ks. Dan. 8:14; 7:9,10,13,14). Tämä kansojen viha on huipentuva suuressa ja lopullisessa Harmagedonin taistelussa, jota on kuvattu Ilmestyskirjan 16. luvussa. »Jumalan viha» ilmenee seitsemänä suurena vitsauksena, joilla Jumala rankaisee jumalattomia juuri ennen Jeesuksen toista tulemusta (ks. Ilm. 15: 1). Toisessa tulemuksessaan Jeesus palkitsee kaikki palvelijansa iankaikkisella elämällä (vrt. Ilm. 22: 12). Tuhatta vuotta myöhemmin, kuten Ilm. 20 ilmoittaa, hän rankaisee jumalattomia iankaikkisella kuolemalla. Seitsemäs pasuunansoitto liittyy siis hyvin kauaskantoisiin asioihin. 

Jae 19. Auttaakseen Johannesta ymmärtämään seitsemännen pasuunansoiton merkityksen Jumala suuntasi hänen huomionsa taivaallisen pyhäkön kaikkeinpyhimpään, missä hänen liittonsa arkki sijaitsee. Maanpäällisen pyhäkön jumalanpalvelusmenoissa tämä huone oli avoinna vain suurena sovituspäivänä pyhäkön puhdistamista ja Jumalan kansan tuomitsemista varten. Tämä maanpäälisessä pyhäkössä suoritettava vuotuinen toimitus symbolisoi toimitusta, jolla Jeesus Kristus puhdisti taivaallisen pyhäkön, Jumalan todellisen temppelin, aikojen lopussa (ks. Hebr. 8: 5; 9: 23). Dan. 8: 14 ilmoittaa tämän työn alkaneen vuonna 1844 (ks. s. 29,30). Työ, jota Jeesus toimittaa kansansa hyväksi, kaikkeinpyhimmässä, on luova perustan Jumalan iankaikkiselle valtakunnalle. Hän suuntaa nyt huomiomme erityisesti liittonsa arkkiin ja sen sisältämään lakiin, siihen iankaikkiseen rakkauden lakiin, jonka Jumala on kirjoittanut kymmenen käskynsä muodossa (ks 2 Moos. 20; 25:16; 31:18; 5 Moos. 10: 2,5).

Jumalan liitto on avaimena Ilmestyskirja; 12.—22. lukuun. Ja laki, johon tuo liitto perustuu ja joka symbolisoi Jumalan luonnetta, on keskipisteenä Kristuksen ja saatanan välisen  suuren taistelun viimeisessä näytöksessä (ks Ilm. 12: 17; 14: 12). Jumalan laki pohjautuu oikeudenmukaisuuden ja armon periaatteisiin (Ps. 89: 15). Tuolla laillaan hän hallitsee koko maailmankaikkeutta.

Jumalallisen rakkauden lain vastakohtana on synnin laki, jonka aikaansai saatana, olento joka kerran oli yksi korkeimmista enkeleistä (ks. s. 35). Tämä laki pyrkii asettamaan luodun Luojaa ylemmäksi ja väittää luoduilla olevan ominaisuuksia, jotka kuuluvat yksin Jumalalle. Vaikka se näennäisesti tarjoaa vapautta, se tosiasiallisesti pohjautuu petokseen ja pakkoon (ks. Joh. 8: 44).

Alussa, kun saatana ensimmäistä kertaa elätteli synnin ajatusta, ainoastaan Jumala ymmärsi, mitä tämä periaate saisi aikaan. Jumalan oma luonne esti Jumalaa kukistamasta saatanan kapinaa pakolla. Sen sijaan hän päätti, että saatana saisi osoittaa synnin periaatteen seuraukset, jota vastoin hän itse puolestaan osoittaisi rakkauden periaatteen seuraukset. Jumala järjesti viisaudessaan niin, että maailmastamme tuli näyttämö, jolla hyvän ja pahan välinen suuri taistelu piti käytämän. Siitä saakka kun synti tuli maailmaamme, Jumala on esittänyt luonteensa ihmiskunnalle »liiton» eli sopimuksen muodossa. Kanssamme solmimassaan liitossa Jumala on sitoutunut vapahtamaan meidät synnin vallasta, tekemään meistä uusia olentoja, kykeneviä elämään sopusoinnussa hänen ja hänen lakinsa kanssa, ja palauttamaan meille ne siunaukset, jotka Aadam ja Eeva menettivät tehdessään ensimmäistä kertaa syntiä (ks. Ps. 105: 8—10; 89: 35; Jer. 31: 31—34; Hebr. 8: 8—10). Pian sen jälkeen kun Aadam ja Eeva olivat langenneet syntiin, Jumala esitti heille iankaikkisen suunnitelmansa, jonka mukaan hän rankaisisi saatanaa ja tuhoaisi hänen turmiollisen voimansa ilmaisemalla rakkautensa ihmiskunnassa, Eevan »siemenessä» eli jälkeläisissä. Saatanalle Jumala sanoi: »Minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän » (1 Moos. 3: 15).

Kun patriarkka Jaakob, yksi Aadamin jälkeläisistä, tunnusti Jumalan laupiaat säännökset ja antoi hänen tulla elämänsä hallitsijaksi, Jumala antoi hänelle uuden nimen »Israel», joka tarkoittaa »Jumala hallitsee» (1 Moos. 32: 28). Aikaansaadakseen iankaikkisen liittonsa Jumala niin sanoaksemme rajoitti liittoon kuuluvat lupaukset koskemaan tilapäisesti Israelin siementä eli jälkeläisiä, mutta hän aikoi — kuten hän teki tiettäväksikin — ulottaa liittonsa koskemaan kaikkia ihmisiä. Israelilaisten oli määrä olla valona kaikille kansoille, esimerkkinä siitä, kuinka Jumala voisi tervehdyttää ja jalostaa ihmiset, jotka olivat halukkaita vastaanottamaan hänen sovinnollisen rakkautensa (Jes. 42: 6; 49: 6). Erityisesti pyhäkön ja siihen liittyvien jumalanpalvelusmenojen välityksellä Jumala antoi israelilaisille nimenomaisen ilmoituksen suunnitelmastaan, joka koski heitä (ks. s. 26,27).

Aivan keskellä tätä pelastussuunnitelman symbolia sijaitsi arkku (ns. Jumalan liiton arkki), joka sisälsi Jumalan lain, mikä osoitti, että koko lunastussuunnitelma on hänen iankaikkisen liittonsa ilmentymä. Israelilaiset eivät kuitenkaan ymmärtäneet Jumalan aikomusta tehdä loppu synnistä heidän elämässään. Ja niin Jumala lopulta julisti profeetta Danielille, että hän myöntäisi kansalleen 490 vuotta koetusaikaa (ks. s. 29), jonka lopulla hän lähettäisi heille »Messiaansa» eli Voideltunsa hahmossa korkeimman Esimerkin siitä suunnitelmasta, jonka hän oli laatinut heitä varten. Juuri lupaamallaan hetkellä Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen Kristuksen maailmaan ilmoittamaan ihmistä koskevan jumalallisen aivoituksen. Kuten Raamattu esittää kaksi lakia, rakkauden lain ja synnin lain, se aivan samoin esittää kaksi näihin lakeihin perustuvaa suurta salaisuutta, Jumalan salaisuuden ja pahuuden eli laittomuuden salaisuuden. Jumalan salaisuudella on yhteyttä hänen haluunsa ilmoittaa itsensä ihmislihassa, siihen uhrautuvaan rakkauteen, joka innoittaa jumaluutta nöyrryttämään itsensä omaksumaan ihmishahmon. Tämä salaisuus on avaimena Jumalan liittoon. Koska Jeesus  ilmoitti Jumalan luonteen ja osoitti hänen salaisuutensa, hän toteutti Jumalan aivoituksen joka koski Eevan siementä ja Israelin siementä.

Kristuksen avulla Jumala kykeni polkemaan rikki käärmeen, saatanan, pään ja tällä tavoin hävittämään synnin vallan ihmiseen. Jeesuksen kuolema Golgatalla asetti vastakkain Jumalan luonteen ja saatanan luonteen, Jumalan lain luonteen ja synnin lain luonteen, Jumalan salaisuuden ja laittomuuden salaisuuden. Golgata paljasti saatanan, Kristuksen kuoleman aiheuttajan, »murhaajaksi» ja »valhettelijaksi» ja osoitti laittomuuden salaisuuden seuraukset (Joh. 8:44). Golgata osoitti, mitä luodun korottaminen Luojan yläpuolelle todellisuudessa merkitsi. Samalla Kristuksen kuolema osoitti, että Luoja oli sekä oikeudenmukainen että armollinen. Jumalan laki vaatii, että sen rikkojat kuolevat, sillä synti merkitsee irrottautumista Jumalasta, ainoasta elämän lähteestä (Jes. 59: 2). Vaikka Jumala oli täysin viaton, niin lähettämällä Kristuksen kuolemaan Golgatalla hän tunnusti oman lakinsa vaatimukset ja otti päälleen ihmisen syntien rangaistuksen. Täten Kristuksen kuolema ihmisen puolesta havainnollisesti osoitti Jumalan lain muuttumattomuuden. Kuolemallaan Kristus tuki Jumalan lain oikeudenmukaisuutta mutta yhdisti samalla siihen Jumalan armon. Oikeudenmukaisuus ja armo yhdistyivät Kristuksen yhdistäessä jumalallisuuden ja inhimillisyyden ja aikaansaadessa Jumalan ja ihmisen keskinäisen »sovituksen». Mutta Jumalan työ ei päättynyt Kristukseen. Hänen Kristuksessa piilevänä aivoituksenaan on siunata kaikkia, jotka vastaanottavat hänen rakkautensa. Kristus saavutti voiton synnistä Golgatalla; hän polki rikki käärmeen, saatanan, pään. Mutta lunastustyö ei ole vielä päätöksessään.

Taivaallisessa pyhäkössä toimittamallaan uhrautuvalla palveluksella Kristus parastaikaa välittää niitä siunauksia, jotka Jumala on liitossaan luvannut ihmiskunnalle, ja saattaa siten voimaan kaikkien niiden elämässä, jotka vastaanottavat hänen rakkautensa, sen voiton, jonka hän on jo saavuttanut heidän puolestaan. Tämän johdosta Uusi testamentti esittää Jumalan liiton suhteessa Kristukseen eikä niinkään suhteessa kirjaimelliseen Israeliin. Vain ne, jotka tunnustavat sen työn, jota Kristus toimittaa heidän puolestaan taivaallisessa pyhäkössä, ja antavat hänen asua heidän sydämessään uskon kautta, voivat vastaanottaa liiton lupaukset.

On ehdottoman välttämätöntä ymmärtää tämä totuus, jotta ymmärtää Ilmestyskirjan jälkiosan, missä usein viitataan seikkoihin, jotka liittyvät Israeliin ja lupauksiin, joita Jumala on antanut israelilaisille liittonsa myötä. Kristus-keskeisyytensä johdosta Uusi testamentti muuttaa yleismaailmallisiksi ne kansalliset ja maantieteelliset maininnat, jotka koskevat Vanhassa testamentissa esitetyn liiton lupauksia. Sellaiset ilmaisut kuin »Israel», »Siionin vuori» ja »Babylon» on kaikki ymmärrettävä Kristuksen valossa (Gal. 3: 29; 1 Piet. 2: 9,10; Room. 4: 13; Joh. 4: 21—24; Hebr. 8: 1,2; 10: 19; 12: 18—24).