Kysymys juutalaisten ja palestiinalaisten oikeudesta omaan maahansa on ollut erityisen ajankohtainen siitä lähtien, kun Israelin valtio julistautui itsenäiseksi kansakunnaksi vuonna 1948. Kristikunnan keskuudessa on siitä lähtien yleistynyt käsitys, että Israelin valtion perustaminen ja juutalaisten muuttoliike Israeliin on Vanhassa testamentissa annettujen Israelia koskevien ennustusten täyttymystä. Lähi-idän ongelmaa voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta. Merkittävänä syynä aluetta koskevan kiistan sitkeyteen on se, että siihen liittyy uskonnollisia ulottuvuuksia vuosituhansien takaa. On myös huomattava, että Raamatun opetus valitusta kansasta ja luvatusta maasta voidaan tulkita useammalla kuin yhdellä tavalla. Kristikunnassakin ilmenneen valitettavan juutalaisvihan rinnalla on toisaalta kristittyjen keskuudessa havaittavissa myös juutalaisuuden ihannointia. Jumalan Abrahamille antamat lupaukset esimerkiksi maasta saatetaan soveltaa sellaisinaan nykyiseen Israelin valtioon ja jätetään ottamatta huomioon, miten Abraham ja muut patriarkat itse ne ymmärsivät ja miten niitä Vanhan ja Uuden testamentin mukaan on tulkittava. Mitä tuohon luvattuun maahan ja Abrahamille luvattuun perintöön todellisuudessa sisältyy ja keille kaikille lupaukset loppujen lopuksi kuuluvat, siihen etsimme tässä vastausta Raamatusta.

Kirjoittanut Olavi Rouhe

Koko maailmaa koskevan suunnitelmansa toteuttamiseksi Jumala valitsi Abrahamin, lupasi tehdä hänestä suuren kansan ja lupasi hänen siemenessään siunata kaikki kansakunnat maan päällä. Abrahamin kanssa solmitun liiton siunauksia ei rajoitettu minkään rodun tai kansakunnan yksityisomaisuudeksi, vaan liiton ulottuvuudet olivat maailmanlaajuisia. Jumala sanoi Kaldean Urista kotoisin olevalle Abrahamille: "Lähde maastasi — siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, — ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille" ( l. Moos. 12:1-3). Lupausten toteutumisen ehtona oli usko, joka ilmeni kuuliaisuutena Jumalan tahdolle. "Minähän olen valinnut hänet [Abrahamin], että hän käskisi poikiaan ja jälkeentulevaa sukuaan pysymään Herran tiellä ja noudattamaan oikeutta ja vanhurskautta, jotta minä voisin täyttää sen lupauksen, jonka olen Abrahamille antanut" ( 1. Moos. 18:19). Toistuvasti Jumala korosti sitä, että siunauksen kohteena ovat kaikki maailman kansat: "Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille, koska sinä olit minun äänelleni kuuliainen" ( 1. Moos.22:18). Vanha käännös on tarkempi puhuessaan yksikössä siemenestä eli jälkeläisestä: "Sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä." Apostoli Paavali kiinnittää huomiota tuohon yksikkömuotoon ja selittää sen viittaavan Kristukseen: "Nyt on lupaukset annettu Abrahamille ja hänen jälkeläiselleen. - Tässä kohdassa ei sanota 'jälkeläisille', mikä tarkoittaisi monia, vaan siinä puhutaan yhdestä: 'sinun jälkeläisellesi', ja tämä on Kristus" (Gal. 3:16). Jumala vahvisti lupaukset myös Abrahamin pojalle Iisakille ja tämän pojalle Jaakobille ja korosti sitä, että heidän saamansa siunaus tulee siunaukseksi maailman kaikille kansoille. "Herra ilmestyi Iisakille ja sanoi: — Sinulle ja sinun jälkeläisillesi minä annan kaikki nämä seudut ja pidän näin voimassa sen valan, jonka vannoin isällesi Abrahamille. - - Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille" ( 1 . Moos. 26:2-4). Jaakobille Jumala sanoi: "Minä olen Herra, isäsi Abrahamin Jumala ja Iisakin Jumala. Tämän maan, jolla sinä makaat, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi. - - Sinun sukusi levittäytyy länteen ja itään, pohjoiseen ja etelään. Sinun ja sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille" ( 1. Moos. 28:13,14). Ollessaan matkalla tapaamaan veljeään Eesauta Jaakob sai hengellisen Jumala-suhteensa merkiksi uuden nimen Israel: "Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut" ( 1. Moos. 32:29). "Jaakobin palattua Mesopotamiasta Jumala ilmestyi hänelle vielä uudestaan ja siunasi hänet. Jumala sanoi hänelle: - Nimesi on Jaakob, mutta nyt saat uuden nimen: kutsuttakoon sinua Israeliksi. Niin hän sai nimekseen Israel. - - Sen maan, jonka lupasin Abrahamille ja Iisakille, minä nyt annan sinulle, ja myös sinun jälkeläisillesi minä annan sen maan" ( 1. Moos. 35:9 12). Jaakobin nimen muuttaminen Israeliksi osoittaa, että nimellä Israel on alunperin hengellinen merkitys, jota Jeesus ja apostolit Uuden testamentin kirjoituksissa korostavat, kuten tuonnempana näemme.

Jaakobin saamaa uutta nimeä Israel alettiin varsin pian käyttää patriarkan kahdentoista pojan muodostaman heimoyhteisön ja koko kansan nimenä. Siitä tuli Jumalan valitun kansan pyhä nimi. Israelin kansan johtaminen pois Egyptistä merkitsi uutta vaihetta pelastussuunnitelman toteuttamisessa. Israel kutsuttiin pappiskansaksi. Sen oli tehtävä tunnetuksi sanoma tulevasta Jumalan Karitsasta, joka ottaa pois maailman synnin. "Jos te nyt kuuntelette minua ja pidätte minun liittoni , niin te tulette olemaan kansojen joukossa minun oma kansani. Koko maailma on minun, mutta teistä tulee minun pappisvaltakuntani ja pyhä kansani" (2. Moos. 19:3-6).

Israelin erikoisaseman ehtona oli kansan uskollisuus liitolle ja kuuliaisuus Jumalan käskyille. Mikäli se ei täyttäisi ehtoja, sitä kohtaisi siunauksen sijasta kirous. Tämä on usein unohdettu puhuttaessa Israelista Jumalan kansana. Jumala ilmoitti toistuvasti, että Israelin erikoisasema oli ehdollinen: "Jos te tottelette näitä käskyjä ja noudatatte niitä, niin Herra, teidän Jumalanne, osoittaa teille uskollisuutensa ja pitää voimassa liittonsa, kuten hän on vannonut teidän esi-isillenne" (5. Moos. 7:12). "Painakaa mieleenne se laki, jonka minä nyt annan teille. Noudattakaa sitä tarkoin, että - - pääsisitte ottamaan omaksenne sen maan, josta Herra on valalla vannoen antanut lupauksen teidän esi-isillenne. — Ellette tottele Herraa, Jumalaanne, te tuhoudutte niin kuin ne kansat, jotka Herra hävittää teidän tieltänne" (5.Moos. 8:1, 20). "Jos noudatatte Herran, Jumalanne, käskyjä ja kuljette hänen teitään, hän tekee teistä pyhän kansansa, kuten hän on teille vannonut" (5.Moos. 28:9). "Jos ette tottele Herraa, Jumalaanne, ettekä tarkoin noudata kaikkia hänen käskyjään ja säädöksiään - - , niin teitä kohtaavat nämä kiroukset" (5. Moos. 28:15; ks. luvut 28-30). Kun Israel sai Joosuan johdolla haltuunsa luvatun maan, Jumalan lupaukset olivat kirjaimellisesti täyttyneet siitä huolimatta, että kansa ei ollut pysynyt täysin uskollisena: "Niistä lupauksista, jotka Herra oli Israelille antanut, ei yksikään jäänyt täyttymättä. Kaikki lupaukset kävivät toteen" (Joos. 21:45). Jumala hoiti asiat niin, että kukaan ei voinut syyttää häntä lupauksen rikkomisesta. Siksi Joosua muistutti Israelia: "Älkää koskaan unohtako, että Herra, teidän Jumalanne, ei ole jättänyt täyttämättä ainoatakaan teille antamaansa lupausta. Ne ovat kaikki täyttyneet. Mutta samalla tavoin kuin Herra on täyttänyt jokaisen lupauksensa, hän voi toteuttaa myös jokaisen uhkauksensa, ja silloin teistä ei jää jäljelle ketään tähän hyvään maahan, jonka Herra, teidän Jumalanne, on teille antanut. Jos te rikotte liiton säädökset, jotka Herra, teidän Jumalanne, on käskenyt teidän pitää, — te häviätte pian tästä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut" (Joos. 23:14-16). Vaikka Jumala täytti lupauksensa kirjaimellisesti kansalle, joka ei ollut täyttänyt liiton ehtoja, lupausten laajempi ja täydellinen täyttymys toteutuisi kaikille niille, jotka Abrahamin tavoin uskoivat tulevaan Messiaaseen. Tähän täydelliseen ja lopulliseen täyttymykseen Raamattu viittaa sekä Vanhan testamentin että Uuden testamentin kirjoituksissa, kuten voimme lukea. Jumala oli vannonut Daavidille vahvistavansa hänen valtaistuimensa ikiajoiksi. Profeetat ennustivat, että tämä lupaus täyttyisi tulevassa Messias-kuninkaassa, kuten seuraavat esimerkit osoittavat: Daavidille Herra lausui: "Sukusi ja kuninkuutesi pysyvät edessäni ikuisesti lujina, ja valtaistuimesi on kestävä ikuisesti" (2. Sam. 7:16). "Minä, Herra, olen tehnyt liiton valittuni kanssa, olen vannonut palvelijalleni Daavidille: 'Minä annan sinun sukusi jatkua iäti, sinun valtaistuimesi kestää polvesta polveen!'" (Ps. 89:4, 5). "Tulee aika, sanoo Herra, jolloin Daavidin suvusta nousee Vanhurskas Verso. Hän on kuningas — ja saattaa maassa voimaan oikeuden ja vanhurskauden. — Häntä kutsutaan tällä nimellä: 'Herra on meidän vanhurskautemme'" (Jer. 23:5,6). "Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan" (Jes. 9:5, 6). Profeetta Jesajan k i r ja on täynnä ennustuksia tulevasta Messias-Kuninkaasta, esimerkiksi luvuissa 11, 32, 40, 42, 52, 53, 55, 60, 61. Ne kaikki täyttyvät Kristuksen persoonassa ja työssä ja hänen seurakunnassaan, kuten Uusi testamentti osoittaa. Vaikka näiden ennustusten toteutuminen Kristuksessa oli ehdottoman varmaa, Jumala halusi Salomollekin muistuttaa niistä ehdoista, jotka koskivat Israelin maanpäällisen valtakunnan menestystä. Herra sanoi Salomolle: "Jos sinä vaellat minun teitäni - - , jos teet kaiken käskyjeni mukaan ja noudatat minun säädöksiäni ja lakejani, minä pidän ajasta aikaan pystyssä sinun kuninkaallisen valtaistuimesi. - - Mutta jos te ja teidän jälkeläisenne käännytte pois minun teiltäni ettekä noudata minun säädöksiäni ja määräyksiäni — niin minä hävitän Israelin kansan tästä maasta, jonka olen sille antanut. Temppelin, jonka olen nimelleni pyhittänyt, minä hylkään ja hävitän, ja kaikkien kansojen parissa Israelista tulee pilkan kohde ja varoittava esimerkki" ( 1. Kun. 9:1-9). Missä on Salomon kuninkaallinen valtaistuin tänään? Missä Jerusalemin temppeli, jonka Jumala puhitti nimelleen? Kansan joutuminen pakkosiirtolaisena Baabeliin osoitti , että Jumala pitää kiinni liiton ehdoista. Profeetta Jeremia välitti Israelille Herran sanan, jonka mukaan niin Herran lupaukset kuin hänen uhkauksensakin ovat ehdollisia: "Minä voin päättää, että revin, tuhoan ja hävitän kansan tai valtakunnan. Mutta jos se kansa luopuu pahuudestaan, minä muutan mieleni enkä anna rangaistuksen kohdata sitä. Minä voin myös päättää, että rakennan ja istutan kansan tai valtakunnan. Mutta jos se kansa tekee pahaa eikä tottele minua, minä muutan mieleni enkä anna sille sitä hyvää, minkä olin luvannut" (Jer. 18:7-10). Edellä sanottu koski nimenomaan Israelia, joka näin ollen ei voinut vedota Jumalan antamiin liiton lupauksiin ellei se itse täyttänyt liiton ehtoja. Tämä keskeinen totuus unohdetaan yleisesti Israelin tulevaisuutta ja sille annettuja lupauksia koskevassa keskustelussa.

Jo ennen maastakarkotusta Jumala oli antanut sanomia, joissa annettiin lupaus paluusta ja uudesta liitosta. Uuden liiton seurauksena on sydänten muuttuminen. Näin syntyy uusi kansa, joka täyttää Jumalan tahdon ja jonka kautta Jumalan pelastustarkoitukset toteutuvat. Uusi liitto edellytti henkilökohtaista antautumista Jumalalle. Ne, jotka halusivat kulkea omia teitään, jäivät sen ulkopuolelle. "Tulee aika', sanoo Herra, ' jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa. Tämä liitto ei ole samanlainen kuin se, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin kun tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta. Sen liiton he rikkoivat, vaikka minä olin ottanut heidät omakseni, sanoo Herra. 'Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani" (Jer. 31:31-33). "Näin sanoo Herra Jumala: 'Minä kokoan teidät kansojen seasta, minä kerään teidät maista, joihin olette hajallenne joutuneet, ja annan teille Israelin maan . ' - - Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, - - Niin he seuraavat minun säädöksiäni, he ottavat varteen minun käskyni ja elävät niiden mukaan. He ovat minun kansani, ja minä olen heidän Jumalansa" (Hes. 11:17, 19-20). Vaikka Jumala sanoi tekevänsä uudesta liitosta toisenlaisen kuin oli entinen, se sisälsi samanlaisen lupauksen maasta ja oikeudesta olla Jumalan kansa. Jumala lupasi huolehtia myös siitä, että liiton alkuperäiset ehdot kuuliaisuudesta tulisivat täytetyiksi. "Minä otan teidät vieraiden kansojen keskeltä, minä kokoan teidät kaikista maista ja tuon teidät omaan maahanne. - - Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. — Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät — ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan. Te saatte asua maassa, jonka minä olen isillenne antanut, te olette minun kansani ja minä olen teidän Jumalanne" (Hes. 36:24-28). Uutena piirteenä uudessa liitossa oli myös se, että lupaus pääsystä luvattuun maahan ulottui myös niihin, jotka olivat kuolleet ennen lupauksen täyttymistä. Jumala lupaa kansansa jäsenille ylösnousemuksen kuolleista: "Näin sanoo Herra Jumala: Minä aukaisen teidän hautanne, päästän teidät, oman kansani, haudoistanne ja vien teidät Israelin maahan. Te tiedätte s illoin, että minä olen Herra, kun minä aukaisen hautanne ja päästän teidät, kansani, haudoistanne" (Hes. 37:12-13). Tätä hautojen avaamista ei pidä tulkita vertauskuvallisesti , sillä kysymys on selvästi samasta asiasta, mistä Kristus puhuu Uudessa testamentissa: "Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan - hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen" (Joh. 5:28, 29; vrt . Dan. 12:1,2). Profeetta Hesekielin ennustukset tulevasta Daavid- kuninkaasta, joka toteuttaa uuden, ikuisen liiton, viittasivat selvästi Kristukseen, Messiaaseen, joka ne myös sovelsi itseensä (Joh. 10:11, 16). "Minun palvelijani Daavid on oleva heidän kuninkaansa, heillä kaikilla on yksi ja sama paimen. He noudattavat minun käskyjäni, he seuraavat minun säädöksiäni ja elävät niiden mukaan. He saavat asua maassa — ikiaikoihin saakka, he ja heidän lapsensa ja heidän lastensa lapset, ja minun palvelijani Daavid on heidän hallitsijansa ajasta aikaan. 'Minä teen heidän kanssaan ikuisen liiton ja takaan heille rauhan. Minä teen heistä suuren kansan ja asetan pyhäkköni ikiajoiksi heidän keskelleen. Minun asuinsijani on heidän luonaan, minä olen heidän Jumalansa ja he ovat minun kansani'" (Hes. 37:24-27). Jo Jesaja julisti , että uusi liitto olisi avoinna pakanoillekin (kaikille kansoille): "Samalla tavoin myös muukalaiset — saavat tulla pyhälle vuorelleni. — Ja minun temppelistäni tulee huone, jossa kaikki kansat saavat rukoilla " (Jes. 56:6,7). Edellä lausuttu on sopusoinnussa Abrahamille annetun lupauksen kanssa, jonka mukaan Abrahamin saama siunaus koski kaikkia kansoja. Jo Vanhan testamentin kirjoitusten perusteella voimme siis nähdä, että Israel on varsinaisessa merkityksessään maailman kaikista kansoista koostuva Jumalan kansa, jonka Paimen ja Kuningas on Jeesus Kristus. Lupaus paluusta täyttyi määräaikana, mutta vain osa kansasta palasi. Ennustukset Israelin kunniakkaasta tulevaisuudesta eivät saavuttaneet täyttymystään niiden lähes viidensadan vuoden kuluessa, jotka Danielin saaman ilmoituksen mukaan oli annettu Israelin etsikkoajaksi. Osittaista uskonpuhdistusta seurasi taantuminen. Israel ei levittänyt uuden liiton ilosanomaa armosta ja pelastuksesta kaikille kansoille; päinvastoin se kangistui ahtaaseen lainomaisuuteen ja käsitti täysin väärin lupaukset Messiaasta ja hänen valtakunnastaan.

Kun Messias saapui, "hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan" ( Johh .l :ll ) . Jeesus, uuden liiton todellinen tekijä, osoitti ajan koittaneen, jolloin lihan ja veren perintöön liittyneen kansalaisuusaseman oli väistyttävä uuden liiton edellyttämän kansalaisoikeuden tieltä. Kristuksen veri oli tästä lähtien valitun kansan tunnusmerkki. Jeesus sanoi ehtoollisella opetuslapsilleen: "Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne" (Luuk. 22:20). Uuden testamentin kirjoitukset alkavat Jeesuksen sukuluettelolla, jossa häntä korostetaan Abrahamille ja Daavidille annettujen lupausten perillisenä: "Jeesuksen Kristuksen, Daavidin pojan ja Abrahamin pojan, sukuluettelo" (Matt. 1:1). Herran enkelin antama määräys Joosefille korostaa Israelin, Jumalan kansan, pelastusta: "Sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä" (Matt. 1:21). Vaikka Jeesus tuli koko maailman Vapahtajaksi, vain ne, jotka vastaanottavat hänet Pelastajakseen, muodostavat Jumalan todellisen kansan, uuden liiton Israelin. Maria osoittaa kiitosvirressään sen seikan syvällistä tajuamista, että Jeesuksen syntymässä on kysymys Israelia koskevien lupausten täyttymisestä: "Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista, hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut" (Luuk. 1:54, 55). Vertauksessaan viinitarhan vuokraajista Jeesus osoitti selvästi, että pelkkä nimellinen kuuluminen Israeliin ei taannut pelastusta eikä paikkaa Jumalan valtakunnassa: "Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä" (Matt. 21:43). Jeesus vahvisti sen, mitä jo Salomolle oli sanottu , että Jumala jopa hylkää temppelin, mikäli Israel ei vaella Jumalan teitä: "Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille" (Matt. 23:37, 38). Kun Jeesus antoi ristillä henkensä, "sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti" (Matt. 27:51). Se oli ylhäältä annettu merkki siitä, että Jerusalemin maallinen temppeli ei enää ollut pyhä paikka. Siitä lähtien ajan loppuun asti merkitystä on vain taivaan pyhäköllä, jonka on rakentanut Herra itse ja jossa Kristus ylipappina toimittaa palvelusta (Hepr. 8:1, 2). Kaikki yritykset maallisen pyhäkön jälleenrakentamiseksi Jerusalemiin ja eläinuhrien käyttöönotto sen alttarilla olisi Kristuksen kertakaikkisen sovitusuhrin häpäisemistä.

Vaikka luonnollinen Israelin kansa - hylätessään Messiaansa - menetti asemansa valittuna kansana, kuten Jeesuksen omat sanat osoittivat ja kuten myös Jerusalemin hävitys Jeesuksen ennustuksen mukaisesti todisti, se ei kuitenkaan merkinnyt Israelille annettujen lupausten mitätöimistä. Jo Vanhan testamentin profeetat olivat julistaneet, että Israelin jäännös ottaa vastaan uuden liiton mukaisen pelastuksen, joka perustuu vanhurskauttamiseen uskosta. Tähän jäännökseen liittyvät Kristukseen uskovat ihmiset kaikista kansoista. Näin muodostuva uuden liiton Israel on kokonaisuudessaan pelastuva. Tilanne ei kuitenkaan ollut Jeesuksen seuraajien mielessä heti näin selvä heidän Mestarinsa kärsittyä häpeällisen kuoleman ristinpuulla. Monenlaiset kysymykset risteilivät opetuslasten mielessä. Oliko nyt Jumala rikkonut liittonsa ja lupauksensa? Eikö Messiaan pitänyt rakentaa Daavidin valtakunta ja istua sen valtaistuimelle? Oliko Jumala hylännyt oman kansansa? Unelma valtakunnasta näytti sortuneen niiltä, jotka olivat uskoneet Jeesuksen olevan luvattu Messias. Allapäin puheli kaksi opetuslasta Emmauksen tiellä ylösnousseelle mutta vielä tuntemattomalle Kristukselle : "— olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin" (Luuk. 24:21). Kristuksen ylösnousemuksen mukana puhkesi kuitenkin esiin uusi toivo. Vielä ei ollut liian myöhäistä. Ollessaan suurempana joukkona koolla opetuslapset kysyivät ylösnousseelta Jeesukselta: "Herra, onko nyt tullut se aika, jolloin sinä rakennat Israelin valtakunnan uudelleen?" (Ap.t. 1:6). Mutta Jeesus jättää kysymyksen avoimeksi. Jeesuksen vastauksesta käy kuitenkin ilmi , että kysymys on vain ajasta. Valtakunta kyllä rakennetaan, mutta Isä yksin tietää milloin. "Kun hän oli sanonut tämän, he näkivät, kuinka hänet otettiin ylös, ja pilvi vei hänet heidän näkyvistään" (Ap.t. 1:9). Israelin Vapahtaja, kirjoitusten lupaama ja kauan odotettu Messias, oli suorittanut tehtävänsä maan päällä. Mutta monet kysymykset jäivät askarruttamaan opetuslapsia. Mikä olisi Israelin kohtalo? Mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan, että valtakunta otetaan pois ja annetaan toisille? Miten silloin täyttyisivät Jumalan isille vannotulla valalla antamat lupaukset? Olisiko Jumala voinut lopullisesti hylätä kansansa Israelin? Eivätkö profeettojen näyt Israelin tulevasta kunniasta kävisikään toteen? Jumalalla oli hyviä uutisia sekä israelilaisille että muiden maiden kansalaisille. Näiden uutisten suulliseksi ja kirjalliseksi välittäjäksi Jumala kutsui Paavalin, rabbi Gamalielin oppilaana arvostetun juutalaisen kirjanoppineen. Hänestä tuli Uuden testamentin merkittävin kirjoittaja, apostoli ja teologi. Paavali esittää kirjoituksissaan ratkaisun koko Israel-ongelmaan. Hän ei ole ainoa Uuden testamentin kirjoittaja, jolta saamme tätä asiaa koskevaa valoa, mutta hän on kirjoittanut siitä enemmän kuin muut. Lisäksi Paavali ilmoittaa saaneensa tätä aihetta koskevia ilmestyksiä (Ef. 3:1-7). Roomalaiskirjeensä luvuissa 9-11 apostoli käsittelee israelilaisten ja muihin kansoihin kuuluvien suhdetta Jumalaan ja pelastukseen. Ensimmäiseksi hän ilmaisee henkilökohtaisen surunsa siitä, että Israel kansana torjui Messiaansa. Samassa yhteydessä hän kuvailee Israelin kansan asemaa Jumalan pelastussuunnitelmassa: "Minulla on sydämessäni raskas suru ja lakkaamaton tuska. Toivoisin suorastaan, että itse olisin kirottu ja erotettu Kristuksen yhteydestä, jos se vain auttaisi veljiäni, oman kansani jäseniä. Ovathan he israelilaisia, jotka Jumala on ottanut lapsikseen ja joille hän on antanut kirkkautensa. Heidän kanssaan hän on tehnyt liitot , heille hän on antanut lain, jumalanpalveluksen ja lupaukset. Heidän ovat kantaisät, heistä on Kristus ihmisenä lähtöisin, hän, joka on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala, aamen!" (Room. 9:2-5). Tämän lyhyen Israelia koskevan historiallisen katsauksen jälkeen Paavali paljastaa ongelman ytimen todetessaan: "Eivät kaikki israelilaiset kuulu tosi Israeliin, eivätkä kaikki Abrahamin jälkeläiset ole oikeita Abrahamin lapsia. Onhan sanottu: 'Vain Iisakin jälkeläisiä sanotaan sinun lapsiksesi.' Tämä tarkoittaa, etteivät Jumalan lapsia ole luonnolliset jälkeläiset vaan että jälkeläisiksi luetaan lupauksen voimasta syntyneet lapset" (Room. 9:7, 8).

Paavali vetoaa Vanhan testamentin profeettoihin, joiden kautta Jumala opetti, että Jumalan kansan jäsenyyteen otetaan muitakin kuin luonnolliseen Israeliin kuuluvia. "Hoosean kirjassa hän sanoo: - Minä olen sanova kansakseni sitä, joka ei kansaani ollut — ja samassa paikassa, jossa heille sanottiin: 'Te ette ole minun kansaani', heitä tullaan sanomaan elävän Jumalan lapsiksi. Mutta Israelista Jesaja huudahtaa: - Vaikka Israelin kansa olisi lukuisa kuin merenrannan hiekka, siitä pelastuu vain rippeet" (Room. 9:25-27). Edellä sanottu ei merkitse luonnollisen Israelin hylkäämistä sellaisenaan. Siitä pelastuu kaikkina aikoina jäännös eli ne, jotka ottavat vastaan Jumalan armon. Siksi Paavali voikin vahvistaa Kristukseen uskovia luonnollisen Israelin jäseniä koskevan hyvän uutisen. "Kysyn siis: ei kai Jumala ole hylännyt omaa kansaansa? Ei toki! Olenhan minäkin israelilainen, Abrahamin jälkeläinen, Benjaminin heimoa. Ei Jumala ole hylännyt kansaansa, jonka hän edeltäkäsin on valinnut" (Room. 11:1,2). Paavali viittaa profeetta Elian aikaan ja toteaa sitten: "Samoin on nykyisenäkin aikana olemassa jäännös, jonka Jumala on armossaan valinnut. Mutta jos valinta kerran perustuu armoon, se ei perustu ihmisen tekoihin - muutenhan armo ei olisi armo. Israel ei siis ole saavuttanut sitä, mitä se on tavoitellut; vain valitut ovat sen saaneet. Muut ovat paatuneet" (Room. 11:5-7). Sama, mikä koskee juutalaisia, koskee myös muihin kansoihin kuuluvia, kun on kysymys kuulumisesta Jumalan kansaan. Paavali selventää asiaa käyttämällä vertauskuvana oliivipuuta: "Jos jalosta oliivipuusta [Israelin kansasta] on katkaistu oksia ja jos sinut, joka olet peräisin villistä oliivipuusta [pakanakansasta], on oksastettu oikeiden oksien joukkoon - - älä ylvästele alkuperäisten oksien rinnalla! — Ne katkaistiin pois epäuskonsa tähden, mutta sinä pysyt, kun uskot. Älä silti ole ylimielinen, vaan pelkää! Jos Jumala ei säästänyt luonnollisia oksia, ei hän säästä sinuakaan. — Mutta myös nuo toiset oksastetaan uudelleen, elleivät jää epäuskonsa valtaan, sillä Jumala kykenee liittämään heidät takaisin runkoon" (Room. 11:17-24). Huomattava ruotsalainen teologi Anders Nygren on Roomalaiskirjeen selitysteoksessaan  Pauli brevtili  romarna käsitellyt Paavalin Israel-tulkintaa tätä kohtaa kommentoidessaan. Hän kirjoittaa selkeästi : "Israel on puu, Israel on Jumalan kansa. Siihen johdetaan ja oksastetaan ne pakanat, jotka uskovat Kristukseen ja pelastuvat. - - Kristillisen seurakunnan juuret ovat Paavalin mukaan Vanhassa testamentissa, Jumalan valitessa isät. Tämän valinnan kautta juuri pyhitettiin . Niin syntyi Jumalan kansa, ja se tulee säilymään kautta aikojen. Huolimatta Israelin luopumuksesta Jumala ei milloinkaan repinyt sitä ylös juurineen, sillä juuri on pyhä. Tästä jalosta juuresta Jumala antoi ajan täyttyessä Kristuksen versota kuin vesan (Jes. 11). Kun pakanat kasteessa liitetään Kristukseen, merkitsee se samalla sitä, että heidät oksastetaan hengelliseen Israeliin. Tästä näkökulmasta katsoen kristityt eivät ole mikään uusi suku vaan ainoastaan jatko, vanhan liiton Jumalan kansan suoranainen jatko. "Kristillinen seurakunta on tosi Israel. Se on kasvanut Israelin pyhästä juuresta ja käsittää osaksi Israelin 'jäännöksen' (luonnolliset oksat, joita ei ole taitettu ) , osaksi ne pakanat, jotka uskovat Kristukseen (oksastetut oksat)" (s. 400, 401). Paavalin mukaan on olemassa vain yksi Israelpuu. Se edustaa koko Jumalan seurakuntaa maan päällä halki historian: se on 'Jumalan Israel' (Gal. 6:16). Tämä valtava näkemys ratkaisee monia ongelmia. Meidän ei tarvitse pohtia, mikä on Vanhan testamentin ja Uuden testamentin seurakuntien erona. Jumalan kannalta katsoen on vain yksi seurakunta. Siihen kuuluvat kaikkien aikojen valitut ja uskolliset. Jumala ei ole istuttanut kuin yhden puun. Jumalalla on vain yksi kansa. Se kansa on tosi Israel.

Paavalin maininta koko Israelin pelastumisesta (Room. 11:26) on joidenkin mielestä tukemassa ajatusta koko luonnollisen Israelin kansan kääntymisestä ajan lopussa. Sellainen näkemys on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä Paavali juuri edellä on esittänyt. Taustana on kuvaus oliivipuusta, joka  edustaa todellista Israelia. Siitä karsitaan epäuskoiset israelilaiset, ja siihen oksastetaan uskovat Jumalan lapset muista kansoista. Siten koko Israel on pelastuva. Edellinen kirkkoraamattumme esittääkin tämän kohdan tarkemmin alkutekstin mukaisena: "- - ja niin kaikki Israel on pelastuva". Kreikkalaisen alkutekstin sana huutoos (niin, siten) tarkoittaa tapaa: tällä tavoin koko Israel pelastuu. Uuden testamentin vakuuttavan todistuksen mukaan pakanatkin pääsevät Kristuksen veren ansiosta Jumalan kansan jäseniksi. Näin kirjoittaa Paavali pakanuudesta kääntyneille kristityille Efesossa: "Muistakaa, että te  olitte synnyltänne vierasheimoisia, ympärileikkaamattomia — te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina lii—toista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa. Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä. - - Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät" (Ef. 2:11-13,19). Apostoli Paavalille Jumala oli antanut tiedoksi salaisuuden, jonka hän on paljastanut kaikille Uuden testamentin kirjoituksissaan. Se on tämä: "Muihin kansoihin kuuluvilla on sama oikeus perintöön kuin juutalaisillakin, he ovat saman ruumiin jäseniä ja heitä koskee nyt sama lupaus, kun evankeliumi on johtanut heidät Kristuksen Jeesuksen yhteyteen" (Ef. 3:3, 5, 6). Paavalin lisäksi myös apostoli Pietari korostaa muihin kansoihin kuuluville heidän uutta asemaansa: "Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa — . Ennen te ette olleet kansa, mutta nyt te olette Jumalan kansa" (l. Piet. 2:9, 10). Vieläkin on kristittyjä, jotka eivät ole ymmärtäneet apostolien opetusta Jumalan kansan ykseydestä. He tekevät eron juutalaisten ja pakanoiden (eli muihin kansoihin kuuluvien) välillä ja selittävät, että juutalaisille kuuluu sellaisia Jumalan lupauksia, jotka eivät kuulu muiden kansojen edustajille. Tällainen on vastoin uuden liiton evankeliumia, kuten Herra jo profeetta Jesajan kautta julisti vuosisatoja ennen Messiaan tuloa ja vanhan liiton uhripalveluksen lopettamista:  "Näin sanoo Herra: - Noudattakaa oikeutta, toteuttakaa vanhurskaus, sillä pelastus on lähellä, se tulee, kohta minä tuon julki vanhurskauteni. Onnellinen se ihminen, joka näin tekee, autuas se ihmislapsi, joka tässä pysyy, se joka pitää loukkaamattomana sapatin pyhyyden ja varoo tekemästä pahaa. Älköön murehtiko muukalaisen poika, joka on liittynyt Herran palvelijoiden joukkoon: 'Näinkö Herra sulkee minut kansansa yhteydestä?' - - Samalla tavoin myös muukalaiset, jotka ovat liittyneet Herran palvelijoiden joukkoon, jotka rakastavat hänen nimeään ja kunnioittavat häntä, kaikki jotka varovat loukkaamasta sapatin pyhyyttä ja pysyvät minun liitossani, he kaikki saavat tulla pyhälle vuorelleni. Minä täytän heidät riemulla, kun he rukoilevat siellä. — Ja minun temppelistäni tulee huone, jossa kaikki kansat saavat rukoilla. Näin sanoo Herra, minun Jumalani, hän, joka kokoaa yhteen Israelista karkotetut: - Minä kokoan tänne vielä enemmän kansaa, yli sen nykyisen määrän" (Jes. 56:1-8). Kun uudessa liitossa puhutaan Israelista Jumalan omana kansana, tällöin on Paavalin tavoin tehtävä ero Israelin ja Israelin välillä (ks. Room. 9:6). Paavali käyttääkin todellisesta hengellisestä Israelista nimitystä 'Jumalan Israel', kuten seuraavassa Galatalaiskirjeen tekstissä (6:15, 16) ilmenee: "On samantekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ympärileikkaamaton. Tärkeää on, että hänet on luotu uudeksi. Tulkoon rauha ja laupeus niiden osaksi, jotka vaeltavat tämän ohjeen mukaan, koko Jumalan Israelin osaksi!"

Abrahamille annetut lupaukset täyttyvät kaikille, jotka uskon kautta ottavat sovituksen vastaan, kuuluivatpa mihin kansaan tahansa. Näin toteutuu Abrahamille alunperin lausuttu lupaus: "Sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille." "Tietäkää siis, että todellisia Abrahamin jälkeläisiä ovat ne, joilla on usko. Pyhät kirjoitukset tiesivät j o edeltäpäin, että Jumala tekee vanhurskaiksi kansat, kun ne uskovat. Jumala näet ilmoitti edeltäpäin Abrahamille hyvän sanoman: sinun kanssasi saavat kaikki kansat siunauksen. — Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu " (Gal.3:7, 8, 28, 29). Apostoli Paavali opettaa, että Abrahamille annettu lupaus maasta ei rajoittunut  johonkin maa-alueeseen Lähi-idässä, vaan käsitti koko maailman: "Ei Jumala sen vuoksi luvannut Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen koko maailmaa perinnöksi, että Abraham noudatti lakia, vaan siksi, että Abraham katsottiin vanhurskaaksi, kun hän uskoi. — Hän on meidän kaikkien isä" (Room. 4:13, 16). Vaikka lupausta koko maailman kattavasta perinnöstä ei juuri noilla sanoin löydy Vanhasta testamentista, Paavalin innoitettu tulkinta uskovien perinnöstä on sopusoinnussa muiden pyhien kirjoitusten kanssa. Enkelin selitys Danielin näyssä viittaa Jumalan lasten maailmanlaajuiseen perintöön: "Ja valtakunta ja valta ja valtakuntien voima kaiken taivaan alla annetaan Korkeimman pyhien kansalle" (Dan. 7:27, VKR). Abraham itsekin ymmärsi saamansa lupauksen oikein, kuten Heprealaiskirjeessä kerrotaan: "Usko sai Abrahamin tottelemaan Jumalan kutsua ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa. Koska hän uskoi, hän asettui muukalaisena luvattuun maahan ja asui siellä teltoissa, ja niin asuivat myös Iisak ja Jaakob, jotka perivät saman lupauksen. Abraham odotti sitä kaupunkia, joka on rakennettu vankalle perustalle ja jonka Jumala itse on suunnitellut ja tehnyt" (Hepr. 11:8-10). Muutkin Vanhassa testamentissa mainitut uskon esikuvat ymmärsivät samoin, että Jumalan lupaama maa ei tarkoittanut mitään maallista valtakuntaa: "Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. - - He odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin" (Hepr. 11:13-16). Kautta vuosisatojen ja erityisesti meidän aikanamme Lähi-idässä on kiistelty ja verisesti taisteltu siitä, kenelle nuo maa-alueet Välimeren ja Eufratin välissä oikeudenmukaisesti kuuluvat. Monet kristitytkin ovat sekaantuneet kiistaan huomaamatta, että Abrahamille annetussa lupauksessa oli kysymys paljon enemmästä kuin Palestiinasta tai Jordanin rannoista. Kysymys oli koko maailmasta. Jumala on luvannut Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen koko tämän maapallon - mutta ei nykyisessä kunnossa vaan uudistettuna, niin kuin Raamatun viimeiset sivut kertovat.

Kun Pyhä Henki vuodatettiin helluntaipäivänä Kristuksen taivaaseen astumisen jälkeen, sitä oli todistamassa tuhansia juutalaisia, joita oli tullut Jerusalemiin eri maista. Pietarin saarnan vaikutuksesta noin kolmetuhatta otti vastaan sanoman Kristuksesta ja liittyi niiden joukkoon, jotka uskoivat Jeesuksen olevan luvattu Messias. Pietari puhui juutalaisena juutalaisille. Hän vetosi Israelin pyhiin kirjoituksiin, joiden ennustukset Messiaasta nyt olivat täyttyneet. Myöhemmin rabbi Gamalielin oppilas Saul, joka tunnetaan paremmin nimellä Paavali, kääntyi kristityksi. Hänkin vakuuttui kirjoitusten täyttymyksestä ja alkoi julistaa synagogissa sapattisin sanomaa Jeesuksesta, joka oli tullut Israelille Pelastajaksi. Israelin profeettojen kirjoituksilla hän osoitti pelastuksen koskevan myös kaikkia muita kansoja. "Tämän kuullessaan pakanat iloitsivat ja ylistivät Herran sanaa" (Ap.t. 13:48). "Ikonionissa Paavali ja Barnabas menivät samalla tavoin juutalaisten synagogaan puhumaan, ja heidän puheensa johdosta suuri joukko juutalaisia ja kreikkalaisia tuli uskoon" (Ap.t. 14:1). Tässä vaiheessa kaupungin juutalaiset samoin kuin kreikkalaisetkin jakautuivat kahtia: toiset uskoivat julistettua evankeliumia, toiset eivät uskoneet. Jälkimmäisiä oli ilmeisesti enemmistö silloin kuten nykyäänkin. Viha ja vaino puhkesi taas Kristukseen uskovia vastaan. Paavali, joka ennen kääntymystään oli vainonnut Kristuksen seuraajia, joutui nyt itse vihan ja vainon kohteeksi. "Ne juutalaiset, jotka eivät uskoneet, lietsoivat suuttumusta muiden kaupunkilaisten keskuudessa ja yllyttivät heitä veljiä [Paavalia ja Barnabasta] vastaan. — Juutalaiset johtomiehineen, mukanaan suuri joukko kaupunkilaisia, aikoivat jo käydä apostolien kimppuun ja kivittää heidät, mutta kun nämä huomasivat, mitä oli tekeillä, he pakenivat Lykaonian puolelle" (Ap.t. 14:2, 5,6). Kun Paavali ja Barnabas palasivat ensimmäiseltä lähetysmatkaltaan Syyrian Antiokiaan, heillä oli kerrottavana seurakunnalle hyviä uutisia. "He kutsuivat seurakunnan koolle ja kertoivat, että Jumala oli heidän kauttaan tehnyt suuria tekoja ja että hän oli muillekin kuin juutalaisille avannut uskon oven" (Ap.t. 14:27). Kohta tämän jälkeen syntyi kiista siitä, oliko pakanuudesta kristilliseen seurakuntaan liittyvät ympärileikattava. Eräät Juudeasta Antiokiaan tulleet opettivat näin, mutta Paavali ja Barnabas olivat asiasta eri mieltä. "Niinpä päätettiin, että Paavali ja Barnabas ja muutamat muut lähtisivät Jerusalemiin apostolien ja vanhimpien puheille, jotta saataisiin selvyys tästä kiistakysymyksestä" (Ap.t. 15:2). Luukkaan kirjoittaman Apostolien teot -kirjan 15. luku sisältää varsin yksityiskohtaisen selostuksen tuosta Jerusalemin kokouksesta. Lopputulos oli se, ettei uskoon tulleita pakanoita vaadittu ympärileikkauttamaan itseänsä eikä muutenkaan noudattamaan vanhan liiton esikuvallista jumalanpalvelusjärjestystä. On kuitenkin merkille pantavaa, ettei päätöstä ympärileikkauksen tarpeettomuudesta perusteltu tuossa kokouksessa niinkään opillisilla näkökohdilla, vaan lähinnä kokemusperäisellä havainnolla Pyhän Hengen lahjan kohdistumisesta ympärileikkaamattomiin yhtä hyvin kuin ympärileikattuihinkin. Vanhan liiton esikuvien täyttymys Kristuksessa oli tapahtuma, jonka laajuutta ja syvyyttä eivät apostolitkaan heti täysin tajunneet. Vasta Paavali kiinnittää kirjeissään huomiota siihen tosiasiaan, että vanhan liiton rituaalit olivat uudessa liitossa merkityksettömiä siksi, että ne sisälsivät esikuvan tulevasta Vapahtajasta. Pääsiäislammastakaan ei enää tarvinnut teurastaa, sillä oikea, Jumalan oma pääsiäislammas oli jo teurastettu (Joh. 1:29; l.Kor. 5:7). Jaakob viittasi Jerusalemin kokouksessa pitämässään viimeisessä puheenvuorossa Aamoksen ennustukseen Daavidin sortuneen majan uudelleen rakentamisesta, joka merkitsee sitä, että Jumala ottaa pakanoistakin ihmisiä oman kansansa yhteyteen (Ap.t. 15:14-17; Aam. 9:11, 12).

Joskus kuulee selitettävän, että Jumalan Mooseksen välityksellä antamat kymmenen käskyä ja varsinkin niistä neljäs (katolisen laskutavan mukaan kolmas) eli sapattikäsky eivät koske muita kansoja kuin Israelia. Perusteeksi esitetään edellä mainittua Jerusalemin kokouksen päätöstä, jonka mukaan muista kansoista kääntyneille kristityille annettiin "ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta" (Ap.t. 15:28, 29). Tällainen käsitys on kuitenkin täysin väärä. Vaikka juutalainen sen enempää kuin kukaan muukaan ei voi pelastua lain eikä käskyjen pitämisen perusteella vaan yksin armosta, "laki itse on silti pyhä, ja käsky on pyhä, oikea ja hyvä" (Room. 7:12). Kuvitelma, että apostolit olisivat opettaneet pakanakristityille vain kahta käskyä kymmenestä Jerusalemin kokouksen päätöksen mukaan, on täysin ristiriidassa Uuden testamentin opetuksen kanssa. Miksi sitten Jerusalemin kokouksen päätös oli niin suppea kuin oli? On muistettava, että kokouksen tarkoitus oli ratkaista kiistakysymys ympärileikkauksen tarpeellisuudesta pakanuudesta kääntyneiden osalta. Kysymys ei ollut siitä, tuliko heidän noudattaa kymmentä käskyä vai ei. Kysymys ei myöskään ollut lepopäivän eli sapatin viettämisestä viikon seitsemäntenä päivänä. Jo Jesaja oli korostanut sapatin siunausten kuuluvan myös muukalaiselle, joka on liittynyt Jumalan kansan yhteyteen (Jes. 56). Jos tämä olisi asetettu kyseenalaiseksi, siitä olisi varmasti mainittu kokousselostuksessa. Jaakob näyttää perustelevan ehdotustaan pakanakristityille lähetettävästä lyhyestä kehotuksesta huomauttaessaan: "Sillä Mooseksella on ammoisista ajoista asti joka kaupungissa julistajansa; luetaanhan häntä synagoogissa jokaisena sapattina" (Ap.t. 15:21,VKR). Yleisestä käskyjen noudattamisesta tai erityisesti sapatin vietosta ei ollut tässä yhteydessä tarpeen puhua. Niistähän he saivat opetusta jokaisena sapattina! Riitti kun muistutettiin muutamasta seikasta, jotka olivat pakanuudesta kääntyneiden kohdalla ajankohtaisia. Haureuden mainitseminen tässä viitannee Raamatun kääntäjien mukaan 3.Mooseksen kirjassa (18:6-18) kiellettyihin sukulaisavioliittoihin.

Kauppojen sunnuntai aukioloa koskeneessa keskustelussa Suomen eduskunnassa vedottiin taannoin evankelis-luterilaisen kirkon asettaman kirkko- ja juutalaisuustyöryhmän lausuntoon, jonka mukaan "yhteistä lepopäivää on kutsuttu juutalaisuuden lahjaksi ihmiskunnalle". Karu todellisuus on kuitenkin sellainen, että kirkko varsin pian apostolien kuoleman jälkeen sanoutui johtajiensa toimesta irti tuon yhteisen lepopäivän noudattamisesta korostaakseen eroaan juutalaisuudesta. Jacques Doukhan, algerialaissyntyinen juutalaiskristitty, joka toimii heprean kielen ja Vanhan testamentin professorina Andrewsin yliopistossa (Michigan, USA), toteaa kirkon piirissä ensimmäisinä vuosisatoina kehittyneen juutalaisvastaisuuden johtaneen alkuperäisen ja yhteisen lepopäivän, sapatin, hylkäämiseen kristittyjen keskuudessa. "Hyvin varhain kristityt katsoivat välttämättömäksi irtautua juutalaisesta taustastaan", Doukhan sanoo ja mainitsee tärkeänä syynä juutalaiset kapinaliikkeet Roomaa vastaan, mitkä vuorostaan antoivat Rooman keisareille aiheen vainota juutalaisia. Hän viittaa tässä yhteydessä Samuele Bacchiocchin Roomassa tekemään tutkimukseen sunnuntain vieton alkuperästä (suom. Sapatti ja sunnuntai, Historiallinen tutkimus sunnuntain vieton synnystä ja sapatin syrjäytymisestä kristillisessä kirkossa, Kirjatoimi, Tampere 1984). Doukhan osoittaa moniin historiallisiin lähteisiin viitaten, että 300-luvulla jKr. saavutettiin ratkaiseva vaihe juutalaisuuden ja kirkon suhteissa. Kristinuskon tultua virallisesti hyväksytyksi valtakunnassa kirkko havaitsi menestyvänsä paremmin pakanoiden keskuudessa hylättyään juutalaisten kunnioittaman sapatin ja hyväksyttyään jumalanpalveluspäiväkseen sunnuntain, joka oli myös aurinkoa palvoville roomalaisille pyhä päivä. "Mutta yhden oven avaaminen merkitsi toisen oven sulkemista. Hylkäämällä sapatin kirkko oli todellakin menestyksekkäämpi pakanoiden parissa, jotka nyt liittyivät joukoittain kirkkoon. Mutta poistettuaan suuren esteen pakanoiden tieltä, kirkko samalla rakensi suuren esteen juutalaisten tielle. Tällä Konstantinuksen aikana tapahtuneella välirikolla kirkko sinetöi kohtalonsa. Tämän jälkeen mikään todellinen vuoropuhelu ei ollut mahdollista kristittyjen ja juutalaisten välillä" (Jacques Doukhan, Drinking at the Sources [Pacific Press Publishing Association, 1981], s. 25). Juutalaisvastainen kirkko hylkäsi sapatin tajuamatta, että se sen myötä menetti Jumalan siunaaman ja pyhittämän "ajan sakramentin", joka oli annettu muistuttamaan Jumalan luovasta ja lunastavasta työstä, pelastuksesta, joka ei perustu ihmisen tekoihin vaan yksin Jumalan täytettyyn työhön. Samalla valtion suosiota tavoitteleva kirkko edisti juutalaisvastaisia asenteita, joiden kauhistuttavia seurauksia olemme nähneet meidänkin aikanamme. Tässä yhteydessä on syytä kysyä: Saavatko muutkin kuin juutalaiset viettää sapattia? Edellä mainittiin syitä, joiden vuoksi kirkko hylkäsi sapatin. Ne olivat huonoja syitä  -varsinkin kun muistamme, että sapattikäsky on kymmenen käskyn keskellä. Yhtä hyvin voisimme kysyä, saavatko muutkin kuin juutalaiset kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä, jota koskeva käsky on sapattikäskystä seuraava. Varsin yleisesti kristikunnassa katsotaan, että Jumalan omalla kädellään kirjoittamat kymmenen käskyä koskevat kaikkia ihmisiä. Niissä on ilmaistuna, kuten katekismuksessa todetaan, "elämän oma laki". Kuitenkin valtaosa kristillisistä kirkoista on hylännyt Herran sapatin, viikon seitsemännen päivän, ja valinnut sen tilalle viikon ensimmäisen päivän, sunnuntain, joka joidenkin maiden - myös Suomen - kalentereissa on muutettu viikon seitsemänneksi päiväksi. Kysymys ei ole mistään vähäpätöisestä asiasta, kuten ilmenee Jumalan sanoista: "Herra käski Mooseksen vielä sanoa israelilaisille: 'Pitäkää kunniassa sapatti, — sillä sapatti on sukupolvesta toiseen oleva merkkinä liitosta, jonka minä olen teidän kanssanne tehnyt. Siitä muistatte, että minä, Herra, olen erottanut teidät omaksi kansakseni. — Pysyköön sapatti ikuisesti merkkinä liitosta, jonka olen teidän kanssanne tehnyt, sillä kuutena päivänä minä, Herra, loin taivaan ja maan, mutta seitsemäntenä päivänä en enää tehnyt työtä vaan lepäsin'" (2.Moos. 31:12, 13, 17). Kun muistamme Uuden testamentin todistuksen siitä, että pakanatkin pääsevät Kristuksen veren ansiosta Jumalan kansan jäseniksi, osallisiksi liitoista ja niiden lupauksista, saamme suomalaisinakin kristittyinä nimittää sapattia ilon päiväksi.

Lähi-itä on ollut maailman kriisialueita suurin piirtein koko historian ajan. Tätä kirjoitettaessa (maaliskuussa 2003) koko maailman huomio on kohdistunut erityisesti siihen alueeseen Lähi-idässä, jossa muinoin sijaitsi Babylonian maailmanvallan keskus. Irakin pääkaupunki Bagdad sijaitsee noin 100 kilometriä pohjoiseen muinaisen Babylonin raunioista. Ilmestyskirjan näkijä Johannes sai katsoa kauas tulevaisuuteen ja nähdä aikaan, jolloin Babylon ei ole vain Eufratin varrella sijaitseva muinaismuisto, vaan maailmanlaajuinen antikristillinen järjestelmä. Ilmestyskirjan kuvaama "suuri Babylon" on suurempi kuin Irak, suurempi kuin muinainen Kaksoisvirranmaa. Suuri Babylon on todella suuri, se kattaa koko maailman. Ilmestyskirjan mukaan suuri Babylon "hallitsee maan kaikkia hallitsijoita" (Ilm. 17:18). Sen viiniä "ovat kaikki kansat juoneet" (Ilm. 18:3). Jokainen Raamattunsa lukenut tietää, että Vanhassa testamentissa on paljon ennustuksia Lähi-idän kansojen kohtaloista. Emme tule kuitenkaan aina ajatelleeksi, että monien profeettojen ennustukset toteutuivat kirjaimellisesti Babylonin pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeisissä vaiheissa niin Israelin kuin Babylonin ja muidenkin profetioissa mainittujen kansojen kohtaloissa. Esimerkiksi Jeremia ennusti Babylonin kukistumisesta 50. luvun 41. jakeessa: "Katso, pohjoisesta tulee kansa, sieltä vyöryvät suuret joukot. Monet kuninkaat nousevat kaukaa maailman äärestä." Milloin tämä ennustus täyttyi? Tämä ennustus täyttyi kaikilta osin kirjaimellisesti jo vuonna 539 eKr., kun Meedian ja Persian kuninkaat valloittivat Babylonin (vrt. Jer. 51:11, 28; Dan. 8:20). On kuitenkin huomattava, että Ilmestyskirja esittää lopunajallisen täyttymyksen tälle Babylonin kukistumista kuvaavalle profetialle. Kun Ilmestyskirja kertoo suuren Babylonin lopullisesta kukistumisesta, niin mahtava enkeli sanoo siitä: "Sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan" (Ilm. 18:23). Paholainen yrittää harhauttaa maailmaa omilla näennäisillä profetioiden täyttymyksillään. Hän nimittäin haluaa kääntää ihmisten huomion pois siitä todellisesta suuresta taistelusta, jossa vastakkain on todellinen suuri Babylon eli Jumalasta luopunut maailma ja todellinen Israel eli Jumalan hengellinen kansa. Mikäli haluamme ymmärtää monissa kristillisissä yhteisöissä tänä aikana esiintyviä kannanottoja Israel-kysymykseen, meidän on hyvä olla selvillä sellaisesta profetioiden tulkintaperiaatteesta, josta käytetään nimitystä dispensationalismi. Sen perusideana on se, että Jumalalla on kaksi eri kansaa: Israel ja seurakunta. Niillä kummallakin on oma tulevaisuutensa. Ilmestyskirja kuvaa sen mukaan antikristuksen ja juutalaisten välistä taistelua, ei taistelua antikristuksen ja Kristuksen seurakunnan välillä. Varsin yleisen käsityksen mukaan uudestisyntyneiden uskovien seurakunta poistetaan salaisessa tempauksessa maan päältä ennen kuin Jumala täyttää Vanhassa testamentissa antamansa lupaukset Israelille. Nämä lupaukset täyttyvät juutalaiselle kansakunnalle kaikkine yksityiskohtineen tuhatvuotiskauden aikana,  jolloin Jerusalemin jälleenrakennetussa temppelissä uhrataan jälleen eläinuhreja Kristuksen uhrin muistoksi. Tällainen opetus on kuitenkin täysin ristiriidassa sekä Vanhan että Uuden testamentin kanssa. Ja mikä pahinta: se tarjoaa näennäisen perustan lopun ajan suurelle eksytykselle. On korkea aika olla johdonmukainen Raamatun profetioiden tulkinnassa. On aika ottaa todesta Jeesuksen ja apostolien todistus Uudessa testamentissa. Sen mukaan Jumalan kansaan kuuluvat kaikki, jotka ovat ottaneet uskossa vastaan Jeesuksen Vapahtajakseen, olivatpa lihanmukaiselta syntyperältään juutalaisia tai kreikkalaisia tai mitä muuta kansaa tahansa. Onko tämä uuden liiton opetus juutalaisvastaista opetusta? Onko uusi liitto syntyperäisten juutalaisten kannalta huonompi kuin vanha liitto? Kun toteamme, että apostolien opetuksen mukaan juutalaiset ovat oikeutettuja pelastukseen samalla perusteella kuin muidenkin kansakuntien ihmiset, onko tämä kielteinen tosiasia juutalaisten kannalta? Uusi liitto ei suinkaan ole huononnus vaan parannus myös syntyperäisille juutalaisille. Jumalahan sääti uuden liiton nimenomaan siksi, että se oli ainoa keino, millä ihmiset - olivatpa juutalaisia tai ei - saattoivat pelastua Jumalan valtakuntaan. Uusi liitto vahvistettiin Kristuksen verellä, ja ainoastaan tuon veren ansiosta niin juutalainen kuin pakanakin voi saada syntinsä anteeksi ja päästä yhteyteen Jumalan kanssa, Jumalan kansan jäseneksi. Ei ole muuta tietä, ei muuta evankeliumia. Se, mitä edellä on todettu Lähi-idän tilanteen raamatullisista taustoista, ei merkitse sitä, etteikö tilanne olisi huomattava ajan merkki. Jos missä niin juuri tuolla alueella ovat täyttyneet Jeesuksen esittämät merkit, joista voimme lukea Matteuksen 24. luvusta ja sen rinnakkaisteksteistä (Mark. 13 ja Luuk. 21). Jos missä n i in siellä on vuosisatojen aikana saatu "kuulla sotien melskettä ja sanomia sodista". Mutta älkäämme unohtako, että Kristuksen toista tulemusta eivät edellä vain sotien melskeet ja sanomat sodista. Myös "rauha, rauha" -huudot edeltävät Herran suurta päivää. Apostoli Paavalihan kirjoitti : "Herran päivä tulee kuin varas yöllä. Juuri kun ihmiset sanovat: 'Kaikki on hyvin, ei mitään hätää', tuho kohtaa heidät äkkiarvaamatta" (1.Tess.5:2,3). Jeesus ennusti myös väärien profeettojen ilmestymisestä, ja niitäkin on noussut Lähi-idän alueella. Jeesuksen lausuma varoitus "Katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä" sopii erityisesti Lähi-idän alueelle. On todennäköistä, että tuolla alueella tapahtuu ennen Kristuksen tuloa niin suuria tunnustekoja ja ihmeitä, että valitutkin ovat vaarassa eksyä. Apostoli kehotti kristittyjä suhtautumaan maltillisesti lopun ajan tapahtumiin. "Älkää antako kenenkään millään tavoin johtaa itseänne harhaan. Ennen tuota päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen ja ilmaantuu itse laittomuus ihmishahmossa, kadotuksen ihminen. Hän, Vastustaja, korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle, asettuu itse istumaan Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. - - Vääryyden ihminen tulee Saatanan vaikutuksesta suurella voimalla, tehden petollisia tunnustekoja ja ihmeitä" (2. Tess.2:3-9). Pitäkäämme usko Kristukseen ja hänen evankeliumiinsa. Muistakaamme, että Jeesus on ainoa tie, totuus ja elämä. Ei ole muuta tietä, ei muuta totuutta. On vain yksi Herra ja hänellä vain yksi kansa. On vain yksi valtakunta, joka ei järky, kun kaikki tämän maailman valtakunnat järkkyvät. Tuon valtakunnan kansalaisiksi me kaikki voimme päästä Jeesuksen veren ansiosta, uuden liiton perusteella. "Autuaita ne, jotka pesevät vaatteensa: he pääsevät syömään elämän puusta ja saavat mennä porteista sisälle kaupunkiin" (Ilm. 22:14).

Kristikunnan keskuudessa on viime vuosikymmeninä yleistynyt käsitys, että vuonna 1948 itsenäiseksi kansakunnaksi julistautunut Israelin valtio ja juutalaisten muuttoliike Palestiinaan olisivat Vanhassa testamentissa Israelille annettujen lupausten täyttymystä. Tähän liittyy lisäksi käsitys juutalaisten kansallisesta kääntymisestä ja messiaanisen valtakunnan perustamisesta, jonka aikana juutalaiset evankelioisivat maailman. On syytä lyhyesti tarkastella, onko näillä käsityksillä perustetta Raamatussa. Edellä olemme todenneet, että se maa, jota Abraham ja muut uskonsankarit pitivät luvattuna maana, ei ollut maallinen, koska he pyrkivät taivaalliseen. Jerusalem, luvatun maan pääkaupunki, on kautta aikojen ollut Jumalan kansan toiveiden kohde. Kuitenkin Raamattu osoittaa selvästi, ettei lupaus Jerusalemiin pääsemisestä voinut toteutua siten, että kansa palaa takaisin maalliseen Jerusalemiin, joka tällä hetkellä on Israelin valtion pääkaupunki. Mistä sen tiedämme? Koska Raamatun mukaan Jumalan todellinen kansa on matkalla "elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo" (Hepr. 12:22). "Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee" (Hepr. 13:14). Jumalan kansan eli Israelin lopullinen päämäärä on uusi maa, jonka Jumala on luvannut luoda, ja se uusi Jerusalem, "jonka Jumala itse on suunnitellut ja tehnyt" (Hepr. 11:10; Ilm. 21:1,2). Entä mitä tapahtuu sitä ennen? Opettaako Paavali Roomalaiskirjeessä, että kaikki juutalaiset lopulta kääntyvät ja pelastuvat? Tuo toivomus oli Paavalin sydämessä: "Minä toivon sydämestäni ja rukoilen Jumalaa, että he pelastuisivat" (Room. 10:1). Mutta opettiko Paavali, että juutalaisilla on jokin toinen pelastustie kuin pakanoilla? Ei opettanut. Samassa luvussa hän korostaa: "Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen. Onhan kirjoitettu : 'Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu'" (Room. 10:12, 13). Pelastukseen on vain yksi tie : Jeesus Kristus. Käsitys, että pelkkä syntyminen Israelin kansan jäseneksi takaisi osuuden luvatusta perinnöstä, oli rabbiinien mieliajatus, mutta Jeesus kumosi sen täysin, samoin kaikki Uuden testamentin kirjoittajat. Roomalaiskirjeessä Paavali nimenomaan osoitti , että vain jäännös luonnollisesta Israelista pelastuu (11:4, 5). Paavali osoitti edelleen, että huolimatta juutalaisten lankeamisesta heillä on kuitenkin sama mahdollisuus kääntyä Jumalan puoleen kuin pakanoillakin. Paavali ei kuitenkaan missään sano, että jokainen hänen heimolaisistaan tulee kääntymään ja pelastumaan. Mutta hän tekee omasta puolestaan kaikkensa, jotta "voin pelastaa joitakuita heistä" (11:14). Apostoli ei kuitenkaan väitä, että kaikki 'luonnolliset oksat', juutalaiset, tulevat ilman muuta oksastettaviksi jälleen. Ehto on kaikille sama: usko. Juutalaisetkin pääsevät osalliseksi oliivipuun juuresta vain yhdellä ehdolla: "elleivät he jää epäuskonsa valtaan" (11:23). Jos vuonna 1948 perustettu Israelin valtio on Raamatun opetuksen mukainen Jumalan kansa, jonka hän kokoaa kaikista maan ääristä ja jolle hän täyttää kaikki lupauksensa, silloin meidänkin pitäisi pyrkiä tuon valtion kansalaisiksi ja muuttaa asumaan Lähi-itään. Mutta jos Jumalan kansa onkin Jeesuksen ja apostolien opetuksen mukainen hengellinen kansa, Jumalan Israel, jonka jäsenet enkelit kokoavat maan kaikista ääristä Kristuksen tullessa (Matt. 24:31), silloin meidän ei tarvitse muuttaa Lähi-itään eikä olla huolissamme siellä olevan Jerusalemin kohtalosta, sillä "taivaallinen Jerusalem on vapaa, ja se on meidän äitimme" (Gal. 4:26). Mitä on siis ajateltava Israelin valtiosta? Olisiko juutalaisten paluuta isiensä maahan vastustettava? Ei suinkaan! Päinvastoin on syytä toivoa, että tämä kansa saisi elää rauhassa maassaan ja että sen ongelmille löydettäisiin hyvä ja oikeudenmukainen ratkaisu. Yhtä hyvä ratkaisu olisi löydettävä myös palestiinalaisille. Historian ironiaa on se, että monet alueen kansoista pitävät Abrahamia esi-isänään, mutta harva Abrahamin perillisten joukkoon lukeutuva ilmentää Abrahamin jaloutta sanomalla maa-alueen jakamisesta neuvoteltaessa Abrahamin tavoin: "Jos sinä menet vasemmalle, niin minä menen oikealle. Jos sinä menet oikealle, niin minä menen vasemmalle" (l. Moos. 13:9). Tällaista mielenlaatua ilmenee todellisissa Abrahamin jälkeläisissä, kuten Jeesus sanoi: "Jos olisitte Abrahamin lapsia, te myös tekisitte Abrahamin tekoja. Mutta nyt te haluatte tappaa minut - miehen, joka on sanonut teille totuuden, sen, minkä on Jumalalta kuullut. Niin ei Abraham tehnyt" (Joh. 8:39,40). Jos Lähi-idän kiistojen neuvotteluosapuolina olisi enemmän oikeita Abrahamin perillisiä ja enemmän todellisia israelilaisia, verta virtaisi vähemmän Israelin ja Palestiinan kaduilla ja kujilla. Vaikka emme olekaan Paavalin tavoin Israelin kansan heimolaisia lihan mukaan, tahtoisimme kuitenkin kristittyinä Paavalin tavoin auttaa tätä paljon kärsinyttä kansaa löytämään pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa, oikeassa Messiaassa. Tätä kansaa ei ole sysätty pelastuksen ulkopuolelle. Sillekin kuuluvat sanat, jotka koskevat maailman kaikkia kansoja ja jokaista ihmistä: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän" (Joh. 3:16).

Viime aikoina on kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen piirissä alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota juutalaisiin , jotka nimittävät itseään messiaanisiksi juutalaisiksi. He uskovat, että Jeesus on Vanhan testamentin profeetallisissa kirjoituksissa ennustettu ja Uuden testamentin kirjoituksissa todistettu Messias. Nimitys Messias on peräisin heprean kielestä ja tarkoittaa "voideltua [kuningasta]". Uudessa testamentissa Jeesuksesta käytetty nimitys Kristus on johdettu Messiaan kreikankielisestä muodosta Khristos. Tältä pohjalta kreikkaa puhuvat alkoivat käyttää Kristuksen opetuslapsista nimitystä kristitty (Ap.t. 11:26). Nimitys messiaaniset juutalaiset tarkoittaa siis periaatteessa samaa kuin kristityt juutalaiset tai juutalaiskristityt. Messiaanisia juutalaisia on Israelissa asukaslukuun verrattuna varsin vähän: vuosituhannen vaihteessa heitä oli muutamia tuhansia, mutta määrä on kasvamassa. Vielä ei ole nähtävissä juutalaisten keskuudessa sellaista herätystä, jota odotamme. Valitettavaa on myös se, että messiaaniset juutalaisseurakunnat ovat opillisesti ja toiminnallisesti hajanaisia. On kuitenkin muistettava, että kaikki kristityt juutalaiset eivät kuulu erillisiin juutalaisseurakuntiin. Esimerkiksi adventtikirkon seurakunnissa kautta maailman noudatetaan apostoli Paavalin opetusta: "Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi" (Gal. 3:28). Kristuksessa voimme olla yhtä hyvin messiaanisia suomalaisia kuin messiaanisia juutalaisia - kun olemme kristittyjä! Uusi liitto , jonka Kristus verellään vahvisti, merkitsi uutta aikakautta Jumalan kansan elämässä. Sillä hetkellä, kun Jeesus antoi henkensä, "temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti" (Matt. 27:50, 51). Se merkitsi Israelin jumalanpalveluselämään liitettyjen seremonioiden lakkaamista. "Puhuessaan uudesta liitosta Jumala osoittaa, että ensimmäinen liitto on vanhentunut. Ja se, mikä on vanhentunut ja aikansa elänyt, häviää pian" (Hepr. 8:13). Kaikki vertauskuvalliset uhritoimitukset niihin liittyvine seremonioineen menettivät merkityksensä Kristuksen uhrattua itsensä meidän edestämme. "Mahdotontahan on, että härkien ja pukkien veri poistaisi synnit" (Hepr. 10:4). Myös vuotuiset vertauskuvalliset juhlat, jotka kuvasivat pelastushistorian eri vaiheita, alkoivat käydä tarpeettomiksi pääsiäisestä alkaen - "sillä meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on jo teurastettu" ( 1 . Kor. 5:7). Myöskään Hengen vuodatus ei ole sidottu vuotuiseen helluntaipäivään.

Ensimmäinen Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeinen helluntai parituhatta vuotta sitten merkitsi voimallisen herätyksen alkamista - ensin juutalaisten sitten myös muiden kansojen keskuudessa. Valitettavasti kristikunnassa tapahtui pian sen jälkeen maallistuminen ja luopumus Jeesuksen ja apostolien opetuksesta. Apostolien kirjoitusten perusteella tiedämme kuitenkin, että ennen Kristuksen toista tulemusta tapahtuu aidon raamatullisen uskon elpyminen. Johannes kertoo Ilmestyskirjassa (14:6-12) ikuisen evankeliumin julistamisesta voimallisesti kaikkialla maailmassa. Paavali kirjoittaa Israelin alkuperäisten oksien liittämisestä takaisin jaloon oliivipuuhun tavalla, joka rohkaisee meitä uskomaan, että myös juutalaisen kansan keskuudessa on odotettavissa ensimmäisen helluntain kaltainen herätys (Room. 11:11-31). Ilmestyskirjan 18. luvussa kuvataan vertauskuvallisen suuren Babylonin tuhoa. Sitä ennen taivaasta kuuluu ääni, joka sanoo: "Lähtekää pois, jättäkää hänet, te, jotka olette minun kansaani" (jae 4). Siinä on kysymys Jumalan viimeisestä herätyskutsusta, jolla hän tahtoo koota kaikkialta maailmasta oman kansansa vastaanottamaan valkoisella hevosella ratsastavaa Kristusta, Messias-Kuningasta, herrojen Herraa  Ilm. 19:11-16). Silloin Kristus tulee toisen kerran omiensa tykö, ja hänen omansa ottavat hänet vastaan. Kristus kokoaa omansa kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista. He puhuvat kaikkia kieliä. He ovat oikeita israelilaisia, oikeita kristittyjä. Heidät on pelastettu armosta. He ovat syntisiä, mutta he ovat tunnustaneet syntinsä, ja Jeesuksen, Jumalan Karitsan, veri on puhdistanut heidät kaikesta synnistä. He laulavat Mooseksen ja Karitsan laulua. He ovat Abrahamin jälkeläisiä ja saavat periä sen, mikä hänelle oli luvattu . He eivät tavoittele tätä maata. He odottavat parempaa, taivaallista isänmaata. Heidän määränpäänsä on taivaallinen Jerusalem. Sinne he pääsevätkin. Jumala on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin. Ennustukset Israelin loistavasta tulevaisuudesta tulevat täydellisesti toteutumaan kaikille niille , jotka hyväksyvät Kristuksen tekemän uuden liiton ja vastaanottavat Kristuksen Vapahtajakseen - siis koko Jumalan Israelille. Ilmestyskirjan kuvaus pelastettujen kokoontumisesta uuteen maahan, jonka pääkaupunkina on Jumalan rakentama uusi Jerusalem, vastaa Vanhan testamentin profeetallisia näkyjä Israelin tulevasta kunniasta. Näin on valittu kansa lopulta pääsevä luvattuun maahan. "Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: 'Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.' Valtaistuimella istuva lausui: 'Uudeksi minä teen kaiken'" (Ilm. 21:1-5).